D'Arnot jäi yksin.
Hän oli urhea mies, mutta sittenkin hän tunsi kylmiä väreitä niskassaan, kun äskeinen hirvittävä sotahuuto kuului. Ja kun neekerin rimpuileva ruumis hävisi metsän tiheään lehvistöön, ikään kuin taikavoiman kiskomana, tuntui hänestä siltä, kuin itse kuolema olisi noussut synkästä haudastaan ja laskenut kylmänhikisen kätensä hänen päälleen.
D'Arnot tuijotti pimeyteen, jonne vihollisen ruumis oli kadonnut, sillä hän oli kuulevinaan sieltä liikehtimistä.
Oksat taipuivat kuin raskaan pedon painosta, sitten kuului ryskettä, ja neekeri mätkähti taas alas, jääden liikkumatta makaamaan.
Heti sen jälkeen tuli esiin valkoinen olento, mutta pystyssä.
D Arnot näki komeavartaloisen nuoren jättiläisen pujahtavan pimennosta tulen valoon ja nopeasti astuvan sitä paikkaa kohti, missä hän seisoi.
Mitä tämä merkitsi? Kuka tuo saattoi olla? Epäilemättä joku uusi kiduttaja.
D'Arnot odotti. Hänen silmänsä ei hetkeksikään hellittänyt lähestyvää miestä, joka myöskään ei kääntänyt hänestä avomielistä, kirkasta katsettaan. Se rauhoitti hieman upseeria, mutta hän ei kuitenkaan voinut paljon toivoa. Tosin hänestä näytti, ettei tuo ilme voinut kuulua julmalle ihmiselle.
Sanaa sanomatta Apinain Tarzan viilsi poikki ranskalaisen siteet. Heikkona kärsimyksistä ja verenvuodosta D'Arnot olisi lysähtänyt maahan, jollei väkevä käsi olisi häntä pidellyt.
Hän tunsi kuinka hänet nostettiin maasta. Sitten hän oli lentävinään, mutta samalla hän kadotti tajuntansa.