TOINENKOLMATTA LUKU
Hukkaan mennyt retki
Kun aamu valkeni ranskalaisten pikku leirin ylle viidakon sydämessä, tapasi se alakuloisen ja epätoivoisen miesjoukon.
Heti kun oli tullut tarpeeksi valoisaa, lähetti luutnantti Charpentier kolmen miehen ryhmiä eri suuntiin etsimään polkua, joka pian löydettiinkin, ja sitten retkikunta kiiruhti takaisin rannikolle.
Eteneminen oli hidasta, sillä heidän täytyi kantaa kuuden kaatuneen ruumiita; entisten lisäksi oli kaksi kuollut yöllä. Sitäpaitsi tarvitsivat useat haavoittuneetkin apua, päästäkseen edes hitaasti liikkumaan.
Charpentier oli päättänyt palata leirille saamaan lisäväkeä, minkä jälkeen uudestaan lähtisi etsimään mustia ja pelastamaan D'Arnotia.
Oli jo myöhä iltapäivä, kun uupuneet miehet vihdoin pääsivät ranta-aukealle, mutta kahdelle heistä toi paluu niin suuren ilon, että samassa hetkessä kaikki heidän kärsimyksensä ja huolensa unohtuivat. Kun pieni retkikunta tuli esiin viidakosta, oli Jane Porter ensimmäinen olento, jonka professori Porter ja Cecil Clayton näkivät majan ovella.
Riemusta huudahtaen hän juoksi heitä tervehtimään, kietaisi kätensä isänsä kaulaan ja purskahti itkuun ensi kerran siitä asti, kun heidät jätettiin tälle kauhealle ja seikkailuista rikkaalle rannalle.
Professori Porter taisteli miehekkäästi pitääkseen tunteitaan kurissa, mutta hermoja ja voimia oli koeteltu liiaksi, eikä hän voinut muuta kuin painaa vanhat kasvonsa tytön olkaa vasten, ja hän alkoi hiljaa nyyhkiä kuin väsynyt lapsi.
Jane Porter talutti hänet majaan, ja ranskalaiset jatkoivat matkaansa rannalle, missä useita heidän tovereitaan tuli heitä vastaan.