Mutta rakkaus on merkillinen valtias, ja ihmisluonto vielä merkillisempi, ja siksi hän kuitenkin teki kysymyksensä, mutta tunnusti samalla sydämessään menettelevänsä väärin. Hän tunsi halveksivansa itseään, mutta kysyi sittenkin:
"Missä on se metsäläinen, joka lähti teitä pelastamaan? Miksi hän ei ole palannut mukananne?"
"En ymmärrä", vastasi Clayton. "Ketä tarkoitatte?"
"Samaa, joka on meidät kaikki pelastanut — joka minutkin pelasti gorillan kynsistä!"
"Oho!" huudahti Clayton hämmästyen. "Hänkö siis teidät pelasti? Ettehän vielä ole kertonut mitään omista seikkailuistanne. Kertokaa nyt vihdoinkin!"
"Mutta ettekö todellakaan ole häntä nähnyt?" jatkoi tyttö kysymyksiään. "Kun kuulimme viidakosta laukauksia, hyvin heikosti ja kaukaa, lähti hän luotani. Olimme juuri päässeet tänne likelle majaa, ja hän riensi taistelupaikalle. Tiedän varmasti, että hän tahtoi teitä auttaa."
Hänen äänensä oli melkein rukoileva, ja näennäisesti tyynen pinnan alla oli tukahdutettua liikutusta. Clayton ei voinut olla panematta sitä merkille ja ihmetteli, miksi Jane oli niin kuohuksissa — miksi hän niin kiihkeästi halusi tietää, missä tuo outo olento nyt viipyi. Kuinka hän olisikaan voinut aavistaa totuutta!
Kuitenkin heräsi hänessä jokin epämääräinen kuvitelma lähestyvästä surusta, ja hänen rinnassaan orasti hänen itsensäkään sitä tietämättä mustasukkaisuus ja epäilys apinamiestä kohtaan, jolle hän oli hengestään kiitollisuudenvelassa.
"Emme ole nähneet häntä", vastasi hän tyynesti. "Hän ei tullut luoksemme." Sitten hän lisäsi hetken mietittyään: "Ehkä hän liittyi omaan heimoonsa — siihen joukkoon, joka hyökkäsi kimppuumme." Hän ei tiennyt, miksi näin sanoi, sillä hän ei uskonut sitä itsekään, mutta rakkaus on oikullinen.
Tyttö katsoi häneen vähän aikaa silmät suurina.