"Tulimme liian myöhään, neiti Porter", vastasi Clayton alakuloisesti.
"Kertokaa! Mitä on tapahtunut?"
"En voi, neiti Porter, se oli liian kauheaa."
"Ette kai tarkoita, että he olivat kiduttaneet häntä?" kuiskasi tyttö.
"Emme tiedä, mitä he tekivät, ennenkuin tappoivat hänet", vastasi Clayton kasvot vääristyneinä väsymyksestä ja siitä surusta, jota hän tunsi ajatellessaan onnettoman upseerin kohtaloa. Sanalle "ennenkuin" hän pani erikoisen koron.
"Ennenkuin tappoivat hänet! Mitä tarkoitatte? Eiväthän he…? Eiväthän he sentään liene…?"
Hän muisti äkkiä, mitä Clayton oli sanonut metsäläisen mahdollisesta sukulaisuudesta tämän heimon kanssa, eikä voinut saada kamalaa sanaa huuliltaan.
"Niin, neiti Porter, he olivat — ihmissyöjiä", sanoi Clayton melkein katkerasti, sillä hänenkin mieleensä oli tullut metsäläinen, ja merkillinen järjetön mustasukkaisuus, jota hän oli tuntenut pari päivää aikaisemmin, valtasi hänet jälleen.
Sitten hän jatkoi äkillisen töykeästi, mikä oli yhtä vähän hänen tapaistaan kuin apinalta voi odottaa hienotunteisuutta.
"Kun teidän metsänhaltianne jätti teidät, oli hänellä varmaankin kova kiire päästä mässäyksestä osalliseksi."