Hän katui sanojaan, ennenkuin oli edes ehtinyt lauseensa loppuun, mutta sittenkään hän ei tiennyt, kuinka julmasti se loukkasi tyttöä. Sillä oikeastaan hän katui kiittämättömyyttään sitä miestä kohtaan, joka oli pelastanut hänet ja kaikkien hänen seuralaistensa hengen eikä milloinkaan tehnyt heille pahaa.
Tyttö nosti päätään.
"Teidän väitteeseenne on vain yksi sopiva vastaus, herra Clayton", sanoi hän jäätävän kylmästi, "ja minä surkuttelen, etten ole mies voidakseni sen antaa". Samassa hän kääntyi nopeasti ja astui majaan.
Clayton oli englantilainen ja siksi tyttö ehti näkyvistä, ennenkuin hänelle kylliksi selvisi, miten mies olisi vastannut.
"Totta vieköön", mutisi hän onnettoman näköisenä, "hän sanoi minua valehtelijaksi. Ja luulenpa sen hyvin ansainneeni", lisäsi hän miettivästi. "Kuules, Clayton, vanha veikko, tiedän kyllä, että olet väsynyt ja lamaantunut, mutta ei sinun silti tarvitse käyttäytyä nautamaisesti. Parasta on, että nyt lähdet makuulle."
Sitä ennen hän kutsui Jane Porteria purjekangasseinän toiselta puolelta, sillä hän halusi pyytää anteeksi, mutta yhtä hyvin hän olisi voinut odottaa vastausta sfinksiltä. Silloin hän kirjoitti anteeksipyyntönsä paperilipulle ja työnsi sen väliseinän alitse.
Jane Porter näki kirjelapun, mutta ei tahtonut olla siitä tietääkseen, sillä hän oli hyvin vihastunut ja loukkaantunut. Kun hän kuitenkin oli nainen, otti hän sen vihdoin kuin sattumalta käteensä ja luki:
Hyvä neiti Porter.
Minulla ei ollut mitään syytä lausua sitä vihjaustani. Ainoana puolusteluna voisi minulla olla se, että hermoni eivät liene kunnossa, mutta sekään ei ole mikään syy.
Olkaa hyvä ja koettakaa ajatella, etten ole sitä sanonutkaan.
Olen hyvin pahoillani. Teitä olisin kaikkein vähimmin tahtonut
loukata. Sanokaa, että annatte anteeksi.