W:m Cecil Clayton.
— Hän ajatteli sitä, sillä muuten hän ei olisi sitä sanonut, — päätteli tyttö. — Mutta se ei voi olla totta — oh, minä tiedän, että se ei ole totta!
Muuan kirjeen lauseista peloitti häntä: "Teitä olisin kaikkein vähimmin tahtonut loukata."
Viikko takaperin olisi tämä lause täyttänyt hänet ilolla; nyt se teki hänet vain alakuloiseksi.
Hän toivoi, ettei koskaan olisi tavannut Claytonia. Hän oli pahoillaan, että ollenkaan oli nähnyt metsäläisen — eipä, hyvillään hän siitä oli. Ja hänen mieleensä muistui toinen kirje, jonka hän oli löytänyt ruohikosta majan edustalta päivää myöhemmin kuin oli palannut viidakosta — Apinain Tarzanin rakkauskirje.
Kukahan tämä uusi kosija oli? Jos hän oli tämän kauhean metsäseudun asukkaita, niin mihin hän ryhtyisikään saadakseen hänet omakseen…
"Esmeralda! Herää!" huusi hän. "Minua ärsyttää, että sinä voit nukkua noin rauhallisesti, vaikka tiedät, että maailma on surua täynnä…"
"Ai taivas!" kiljahti Esmeralda nousten istumaan. "Mitäs nyt? Petoko!
Missä on se, miss Jane?"
"Loruja, Esmeralda, ei hätää mitään. Nuku vain uudelleen. Siinä on jo kylliksi kiusaa, kun nukut, mutta vielä pahempaa on kun olet valveilla."
"Vai niin, kultaseni, mutta mitä varten tarvitsee olla niin kummallinen kuin pikku neiti on ollut koko illan?"