Ja viimeksi hän sitten kirjoitti kirjeen, jonka Apinain Tarzan saisi toimittaa perille.
Jane Porter lähti majasta viimeisenä. Muiden jo mentyä veneiden luo hän palasi sinne vieläkin kerran jonkin mitättömän tekosyyn nojalla.
Polvistuen vuoteen ääreen, jossa hän oli niin monta yötä nukkunut, hän rukoili hartaasti ihmeellisen ystävänsä puolesta, painoi huulilleen häneltä saamansa medaljongin ja kuiskasi:
"Minä rakastan sinua, ja koska sinua rakastan, niin uskon myös sinuun. Mutta vaikken uskoisikaan, niin sittenkin rakastaisin. Suokoon Jumala minulle anteeksi… Jos olisit tullut takaisin eikä olisi ollut muuta mahdollisuutta, niin olisin lähtenyt kanssasi viidakkoon — ainiaaksi."
VIIDESKOLMATTA LUKU
Sivistyksen etuvartio
Kiväärin pamahtaessa D'Arnot näki oven lennähtävän auki ja miehen kaatuvan päistikkaa majan lattialle.
Pelästyksissään ranskalainen kohotti taas kivääriään laukaistakseen uuden panoksen liikkumattomaan olentoon, mutta samassa hän avoimesta ovesta tulevassa hämärässä valossa huomasi, että kaatunut mies oli valkoinen, ja seuraavassa hetkessä hänelle selvisi, että hän oli ampunut ystäväänsä ja suojelijaansa Apinain Tarzania.
Kauhusta kiljahtaen D'Arnot riensi apinamiehen luo, polvistui ja nosti mustatukkaisen pään käsiinsä, huutaen Tarzania nimeltä.
Mitään vastausta ei kuulunut, ja D'Arnot laski korvansa miehen sydämelle. Ilokseen hän kuuli sen sykkivän.