"Odottakaa ainakin, kunnes mustat meitä ahdistavat", vastasi D'Arnot. "Ehdittehän sittenkin tappaa. Teidän täytyy myöntää, etteivät ihmiset ole vihollisiamme, ennenkuin ovat sitä ilmaisseet."
"No mennään sitten", sanoi Tarzan, "ja esittäytykäämme surmattaviksi!" Ja hän lähti suoraan yli kentän pää pystyssä, troopillisen auringon paahtaessa hänen kiiltävää ruskeata ihoaan. Hänen perässään tuli D'Arnot yllään joitakin vaatekappaleita, jotka Clayton oli jättänyt majaan, kun ranskalaisen risteilijän upseerit olivat hankkineet hänelle soveliaamman puvun.
Silloin eräs mustista kohotti katseensa, näki Tarzanin ja lähti kiljuen juoksemaan paaluvarustukselle päin. Pian kajahteli kauhunhuutoja yli koko kentän, mutta ennenkuin pakenevat neekerit olivat ehtineet aitaukselle asti, ilmestyi sieltä valkoihoinen mies pyssy kädessä ottamaan selvää hälinän syystä.
Se näky, joka häntä kohtasi, sai hänet nostamaan pyssyn tähtäysasentoon, ja Apinain Tarzan olisi taas saanut luodin päähänsä, ellei D'Arnot olisi huutanut niin kovaa kuin suinkin jaksoi:
"Älkää ampuko! Me olemme ystäviä!"
"Pysähtykää siis!" kuului vastaus.
"Seis, Tarzan!" huusi D'Arnot. "Hän luulee meitä vihamiehiksi."
Tarzan seisahtui ja meni sitten yhdessä D'Arnotin kanssa portilla seisovaa valkoista miestä kohti. Tämä katseli heitä perin hämmästyneenä.
"Mitä miehiä te olette?" kysyi hän ranskaksi.
"Valkoisia miehiä", vastasi D'Arnot. "Olemme jonkun aikaa eläneet yksinämme viidakossa."