Viikkoa myöhemmin he äkkiä joutuivat metsässä raivatulle aukealle paikalle. Toisella laidalla näkyi muutamia rakennuksia, joita ympäröi vahva paaluaita. Tämän ja asuntojen välillä oli viljeltyjä peltoja, joilla työskenteli joukko neekereitä.
D'Arnot ja Tarzan pysähtyivät viidakon reunaan. Tarzan sovitti myrkytetyn nuolen jouseensa, mutta D'Arnot laski kätensä hänen käsivarrelleen.
"Mitä aiotte tehdä, Tarzan?" kysyi hän.
"Nuo yrittävät tappaa meidät heti kun meidät näkevät", vastasi
Tarzan. "Mieluummin minä tapan itse."
"Ehkä he ovat ystäviä", arveli D'Arnot.
"Ne ovat mustanahkoja", oli Tarzanin ainoa vastaus.
Taas hän jännitti jousta.
"Ei, te ette saa, Tarzan!" huudahti D'Arnot. "Valkoiset ihmiset eivät tapa umpimähkään. Mon Dieu, kuinka paljon teillä onkaan oppimista! Oikein kauhistun ajatellessani, että joku haastaisi teidät riitaan Pariisissa. Silloin minulle tulee kova työ estääkseni teitä joutumasta giljotiinin alle."
Tarzan laski jousensa ja hymyili.
"En ymmärrä, miksi sain surmata mustanahkoja omassa viidakossani, mutta ei täällä. Ajatelkaapa, että Numa-leijona äkkiä hyökkäisi vastaamme… Minun pitäisi kai silloinkin sanoa vain: 'Hyvää huomenta, monsieur Numa, kuinka madame Numa jaksaa?' Niinkö?"