Sitten hän alkoi lukea päiväkirjaa, joka oli kirjoitettu runsaasti kaksikymmentä vuotta sitten. Siinä kerrotut yksityiskohdat tunnemme jo ennestään. — John Clayton ja hänen vaimonsa Alicen seikkailut, kärsimykset ja surut siitä päivästä alkaen, jolloin he lähtivät Englannista siihen hetkeen asti, jolloin Kertshak surmasi Claytonin.
D'Arnot luki ääneen. Toisinaan hänen äänensä katkesi, ja hänen piti lakata lukemasta liikutettuna siitä säälittävästä toivottomuudesta, joka puhui rivien välistä.
Tavantakaa hän katsahti Tarzaniin, mutta apinamies istui kyyristyneenä ja jäykkänä kuin kivikuva maahan tuijottaen.
Ainoastaan silloin, kun pikku poikaa mainittiin, haihtui päiväkirjan epätoivoinen sävy, joka vähitellen oli siihen hiipinyt ensimmäisten kahden kuukauden aikana heidän oleskellessaan autiolla rannikolla, ja sijalle tuli hiljaisen, nöyrän onnen ilmauksia, jotka olivat vielä liikuttavampia kuin kaikki muu. Toisin paikoin puhkesi esille suorastaan toivoakin:
"Tänään täyttää pikku poikamme kuusi kuukautta. Hän istuu Alicen sylissä pöydän ääressä, kun kirjoitan — onnellinen, terve ja kaunismuotoinen lapsi. Vaikkei minulla ole paljoakaan aihetta kuvitella tulevaisuutta valoisaksi, olen sittenkin näkevinäni hänet täysikasvuisena miehenä, joka ottaa isänsä paikan yhteiskunnassa, ja silloin hän on toinen John Clayton, joka osaa lisätä Greystoken suvun kunniaa. Ja ikäänkuin allekirjoittaen ennustukseni hän ottaa nyt juuri kynäni ja painaa musteisilla pikku sormillaan sinettinsä tämän sivun reunaan."
Siinä olivatkin todella neljän pienen sormen ja peukalon ulkosyrjän jättämät, osittain jo vaalenneet jäljet.
Kun D'Arnot oli lopettanut päiväkirjan lukemisen, istuivat molemmat miehet hetken aikaa ääneti.
"No, Apinain Tarzan, mitä arvelette?" kysyi D'Arnot. "Eikö tämä pikku kirja selvitä salaperäistä syntyänne? Minusta näyttää, että te olette loordi Greystoke." Tarzan pudisti päätänsä.
"Kirja puhuu vain yhdestä lapsesta", sanoi hän. "Sen pieni luuranko oli kehdossa, jonne se oli hoidon puutteessa kuollut, siitä saakka kun otin majan haltuuni, ja vasta professori Porterin seurue hautasi sen yhdessä isän ja äidin kanssa majan viereen… Sillä pojalla, josta päiväkirjassa puhutaan, ei voi olla mitään tekemistä minun kanssani. Minun alkuperäni on siis paljon salaperäisempi, vaikka viime aikoina olenkin ajatellut sitä mahdollisuutta, että se maja voisi olla synnyinpaikkani… Pelkäänpä, että Kaala puhui totta", lopetti hän alakuloisesti.
D'Arnot pudisti päätänsä. Hän ei voinut yhtyä Tarzanin vastaväitteisiin, vaan päätti mielessään todistaa teoriansa oikeaksi, sillä hän uskoi nyt löytäneensä välikappaleen, jonka avulla yksin voitaisiin selvittää tämä salaisuus; mutta ellei sekään auttaisi, jäisi se iäksi ratkaisematta. —