I. Merellä.
II. Koti erämaassa.
III. Hengen kaupalla.
IV. Apinat.
V. Valkoinen pikku apina.
VI. Otteluita viidakossa.
VII. Tiedon valo.
VIII. Puunlatvasta metsästämässä.
IX. Ihminen ihmistä vastaan.
X. Metsänpeikko.
XI. Apinain kuningas.
XII. Ihmisen järki.
XIII. Hänen oma heimonsa.
XIV. Viidakon vallassa.
XV. Metsänhaltija.
XVI. "Tuiki merkillistä."
XVII. Hautajaisia.
XVIII. Viidakon vero.
XIX. Alkuajan valta.
XX. Isäin perintö.
XXI. Kauhun paikka.
XXII. Hukkaan mennyt retki.
XXIII. Ihmisten veljestyessä.
XXIV. Kadonnut aarre.
XXV. Sivistyksen etuvartio.
XXVI. Sivistyksen huipulla.
XXVII. Sankari esiintyy jälleen.
XXVIII. Loppu.
ENSIMMÄINEN LUKU
Merellä
Tämän kertomuksen olen kuullut henkilöltä, jolla ei ollut mitään syytä kertoa sitä minulle tai kenellekään muulle. Vanhan viinin houkutteleva vaikutus lienee ollut syynä siihen, että kertoja sen aloitti, ja sitten seuranneina päivinä osoittamani epäuskoisuus sai aikaan, että tämä merkillinen juttu kerrottiin loppuun asti.
Kun puhelias isäntäni huomasi, kuinka paljon hän jo oli kertonut minulle ja että yhä pysyin epäilevällä kannalla, otti hänen lapsellinen ylpeytensä suorittaakseen urakan, jonka vanha viini oli aloittanut, ja niin hän kaivoi todistukseksi esille homehtuneita käsikirjoituksia ja Englannin siirtomaaministeriön kuivia virallisia raportteja tukemaan monia ihmeellisen kertomuksen pääpiirteitä.
Aikoja sitten kuolleen miehen päiväkirjan keltaiset ja tahraiset lehdet ja siirtomaaministeriön asiakirjat pitivät täysin yhtä suulaan isäntäni kertomuksen kanssa, ja siksi esitän tämän tarinan nyt sellaisena kuin sen olen työläästi pannut kokoon näistä eri lähteistä.
Siirtomaaministeriön papereista ja kuolleen miehen päiväkirjasta saamme tietää, että eräs englantilainen aatelismies, joka olkoon nimeltään John Clayton, Greystoken loordi, sai suorittaakseen erittäin arkaluontoisen tehtävän, tutkia oloja eräässä Englannin länsiafrikkalaisessa siirtomaassa. Oli näet saatu tietää, että muuan toinen eurooppalainen valtio värväsi siellä väkeä sotilaiksi alkuasukasarmeijaansa, jota se käytti yksinomaan kautsukin ja norsunluun keräämiseen pakkoverona Kongon ja Aruwimin ympäristöllä asuvilta villiheimoilta.
Brittiläisen siirtomaan alkuasukkaat valittivat, että suuri määrä heidän nuoria miehiään houkuteltiin pois kauniilla ja loistavilla lupauksilla, mutta että vain perin harvat milloinkaan enää palasivat kotiin.
Afrikan englantilaiset väittivät enemmänkin. He sanoivat että neekeri-parkoja pidettiin suorastaan orjuudessa, sillä kun heidän palvelusaikansa loppui, käyttivät heidän valkoiset upseerinsa hyväkseen heidän tietämättömyyttään, selittäen, että heidän oli oltava palveluksessa vielä useita vuosia.
Siksi siirtomaaministeriö määräsi John Claytonin uuteen toimeen brittiläiseen Länsi-Afrikkaan, antaen hänelle salaiset ohjeet perinpohjaisen tutkimuksen toimittamiseksi siitä väkivaltaisesta kohtelusta, jonka alaisiksi ystävällisen eurooppalaisen vallan upseerit olivat saattaneet Englannin mustia alamaisia. Vähän kuitenkin merkitsee tässä kertomuksessa se syy, miksi hänet lähetettiin, sillä hän ei koskaan suorittanut mitään tutkimusta eikä edes saapunut määräpaikkaansa.