Clayton oli juuri sitä lajia englantilaisia, joka lähinnä panee muistelemaan historiallisia urotöitä tuhansilla voittoisilla tappotanterilla — voimakas, miehekäs mies — älyllisesti, siveellisesti ja ruumiillisesti.
Hän oli keskikokoa isompi. Hänen silmänsä olivat harmaat, piirteet säännölliset ja voimakkaat, ja hänen koko olemuksessaan ja ryhdissään, johon oli lyönyt leimansa vuosikausia kestänyt harjoitus sotaväessä, ilmeni täydellinen, vankka terveys.
Poliittinen kunnianhimo oli saanut hänet pyytämään siirtoa armeijasta siirtomaaministeriöön, ja siksi tapaamme hänet vielä nuorena miehenä, kun hänelle jo uskotaan arkaluontoinen ja tärkeä tehtävä kuningattaren palveluksessa.
Tämä toimi herätti hänen mielessään sekä ylpeyttä että levottomuutta. Se oli ylennystä, ja hän piti sitä hyvinansaittuna palkintona huolellisesta ja älykkäästä palveluksesta ja portaana tärkeämpiin ja vastuunalaisempiin toimiin, mutta toisaalta hän oli nainut aatelisneito Alice Rutherfordin tuskin kolme kuukautta sitten, ja se ajatus, että pitäisi ottaa kaunis nuori nainen mukaansa troopillisen Afrikan vaaroihin ja yksinäisyyteen, teki hänet alakuloiseksi.
Nuoren vaimonsa vuoksi hän olisi kieltäytynyt toimesta, mutta Alice ei sitä sallinut. Päinvastoin hän kiihkeästi vaati, että Clayton ottaisi toimen vastaan ja veisi hänet matkalleen.
Äidit, veljet, sisaret, tädit ja serkut toivat tietysti asiasta kuuluville eri mielipiteitään, mutta historia ei tiedä kertoa, mitä neuvoja he kukin antoivat.
Tiedämme vain, että eräänä kirkkaana toukokuun aamuna 1888 loordi
Greystoke ja lady Alice lähtivät Doverista matkalle Afrikkaan.
Kuukautta myöhemmin he saapuivat Freetowniin; siellä he vuokrasivat pienen purjealuksen Fuwaldan, jonka oli määrä viedä heidät lopulliseen määräpaikkaansa. Ja silloin loordi Greystoke ja lady Alice, hänen puolisonsa, katosivat ihmisten näkyviltä ja kuuluvilta.
Kaksi kuukautta sen jälkeen kun he olivat nostaneet ankkurin ja lähteneet Freetownin satamasta, pantiin puoli tusinaa Englannin sotalaivoja risteilemään pitkin eteläistä Atlanttia etsiäkseen heitä tai heidän pientä alustaan, ja melkein heti löydettiin St. Helenan rannikolta haaksirikkoutunut pursi, mikä sai maailman uskomaan, että Fuwalda oli kaikkineen tuhoutunut, ja siksi etsintä loppuikin jo alkuunsa. Mutta toivo säilyi kaipaavien sydämissä monta vuotta.
Fuwalda, sadan tonnin kuunariparkki, kuului siihen laivatyyppiin, jota usein tavataan eteläisen Atlantin rannikolla ja jonka miehistö on kokoonhaalittu merielämän hylkiöistä — kaikkien rotujen ja kansallisuuksien hirtehisistä ja roistoista. Eikä tämä alus ollut mikään poikkeus säännöstä. Sen päällystö oli mustapintaisia räyhääjiä, jotka vihasivat miehiään, mutta nämä puolestaan vihasivat heitä. Kapteeni, joka kyllä oli pätevä merimies, kohteli alaisiaan eläimellisen raa'asti. Hän ei tuntenut tai ainakaan käyttänyt muita kuin kahta välikappaletta saadakseen pontta käskyihinsä — naakelia ja revolveria — eikä hänen kirjava joukkonsa todennäköisesti olisikaan toista puhetapaa ymmärtänyt.