"Aiotteko todella mennä nyt? Tänä iltana?"
"Miksi ei?" kysyi Tarzan. "Numa on liikkeellä öisin. Siksi onkin helpompi löytää se nyt."
"Ei", vastasi toinen. "Minä en tahdo olla syypää kuolemaanne. Sekin olisi uhkarohkeata, jos lähdette päivällä."
"Nyt minä sittenkin lähden", väitti Tarzan ja meni huoneeseensa veistä ja suopunkia hakemaan.
Miehet seurasivat häntä viidakon reunaan, jonne hän jätti vaatteensa pieneen vajaan. Mutta kun hän oli lähtemäisillään metsän pimeyteen, koettivat kaikki saada häntä luopumaan aikeestaan, ja vedonlyöjä oli innokkain estämään tätä tavatonta yritystä.
"Myönnän, että olette voittanut", sanoi hän, "ja lupaamani kymmenentuhatta frangia ovat teidän, jos vain luovutte tästä hullutuksesta, joka ei voi päättyä muutoin kuin kuolemaanne".
Tarzan naurahti, ja seuraavassa tuokiossa oli jo viidakko hänet niellyt. Miehet seisoivat vähän aikaa ääneti ja palasivat sitten hitaasti hotellin verannalle.
Tuskin oli Tarzan päässyt viidakkoon, kun hän jo hyppäsi ylös puihin ja tunsi hurjaa riemua, saadessaan taas kerran vapaasti matkata oksalta oksalle. Tämäpä oli oikeata elämää. Ah, kuinka hän sitä rakasti! Sivistyksen ahtaissa rajoissa ja kaavoissa ei voinut olla mitään tämän vertaista. Vaatteetkin olivat vain haitaksi ja kiusaksi.
Vihdoinkin hän oli jälleen vapaa. Hän ei ollutkaan tähän asti käsittänyt, kuinka tiukasti hän oli ollut kahleissa.
Kuinka ihanaa olisikaan kaartaa rannikolle päin ja sitten kiitää etelään, omaa viidakkoa ja majaa kohti…