Nyt hän jo vainusi Numan, sillä hän kulki vasten tuulta. Ja pian hänen herkät korvansa kuulivat pehmeiden käpälien tuttua tassutusta ja valtavan turkispeitteisen ruumiin hiivintää pensaikon halki.
Tarzan siirtyi rauhallisesti pedon kohdalle, joka ei aavistanut mitään pahaa, ja seurasi sitä ääneti, kunnes jouduttiin pienelle kuutamon valaisemalle aukealle paikalle.
Silloin viuhahti suopunki ilmassa ja tiukkeni keltaisenruskean kaulan ympäri, ja kuten Tarzan oli tehnyt satoja kertoja ennenkin, sitoi hän nytkin köyden pään vahvaan oksaan. Silläaikaa kun peto tempoili ja kynsi päästäkseen vapaaksi, liukui hän ääneti maahan sen taakse, hyppäsi sen selkään hajareisin ja työnsi kerran toisensa jälkeen pitkän puukkonsa sen sydämeen.
Sitten hän laski jalkansa hengettömän Numan ruumiille ja päästi ilmoille heimonsa villin voittohuudon.
Hetken aikaa Tarzan seisoi siinä epäröiden, kun hänen mielessään taistelivat velvollisuuden tunto D'Arnotia kohtaan ja valtava kaipuu viidakon vapauteen. Hän näki edessään eräät ihanat kasvot, ja lämpimien suudelmien muisto hyväili häntä, ja silloin häipyi entisen elämän houkutus. Hän oli tehnyt päätöksensä.
Apinamies heitti Numan vielä lämpimän ruumiin hartioilleen ja lähti paluumatkalle pitkin puiden oksia.
Kokonaisen tunnin olivat miehet istuneet melkein ääneti hotellin kuistilla. He olivat koettaneet jutella eri asioista, mutta aina oli heidän kaikkien mieleen tullut sama ajatus ja keskeyttänyt puhelun.
"Mon Dieu!" sanoi vedonlyöjä vihdoin. "Minä en kestä tätä kauemmin. Täytyy lähteä viidakkoon kivääri mukana noutamaan se hurjapää takaisin."
"Minä tulen myös", sanoi eräs.
"Ja minä… ja minä… ja minä…" huudettiin joka taholta.