"Mutta apinan ja ihmisen jälkeläisen sormet kai osoittaisivat kummallekin kuuluvia tunnusmerkkejä?" jatkoi Tarzan.
"Niinpä luulisin", myönsi virkamies; "mutta tämä tiede ei ole vielä niin vanha, että olisi saatu käsitellä sellaisia tapauksia. Toistaiseksi se kykenee eroittamaan vain ihmisrodun yksilöitä. Mutta siinä se on luotettava. Varmana saa pitää, ettei koko maailmassa ole kahta ihmistä, joiden kaikkien sormenpäiden viivat olisivat samanlaiset. Ja sitäkin epäilen, tokko kahdella ihmisellä yhden ainoankaan sormen viivat täysin vastaavat toisiaan."
"Vaatiiko vertailu paljon aikaa ja vaivaa?" kysyi D'Arnot.
"Tavallisesti se suoritetaan muutamassa minuutissa, jos jäljet ovat selvät."
D'Arnot veti taskustaan pienen mustakantisen kirjan ja alkoi selailla sen lehtiä. Tarzan katsoi sitä hämmästyneenä. Miten se oli täällä? D'Arnot pysähtyi eräälle sivulle, jolla oli viisi pientä tahraa, ja antoi avatun kirjan virkamiehelle.
"Ovatko nämä jäljet samanlaiset kuin minun tai herra Tarzanin, tai voiko yleensä sanoa näistä mitään?"
Virkamies otti pöydältä voimakkaan suurennuslasin, tutki tarkoin kaikkia kolmea merkkiryhmää ja teki muistiinpanoja paperiliuskalle. Nyt Tarzan käsitti, miksi he olivat tänne tulleet. Hänen elämänsä arvoitus oli kätketty noihin mitättömiin merkkeihin. Hermot ja lihakset jännittyneinä hän istui tuolillaan kumartuneena eteenpäin, mutta sitten hän nojautui taas taaksepäin ja hymyili.
D'Arnot katsoi häneen kummastuen.
"Te unohdatte", sanoi Tarzan katkerasti, "että sen lapsen kuollut ruumis, joka painoi nuo sormenjäljet, makasi isänsä majassa kaksikymmentä vuotta ja että minä itse näin siellä pikku luurangon…"
Poliisivirkamies loi heihin ihmettelevän katseen.