"Te hämmästytätte minua, Jane. Luulin teillä olevan enemmän itsehillintää — enemmän ylpeyttä. Tietysti olette oikeassa. Minä ostan teidät ja tiesin teidän sen tietävän, mutta otaksuin teidän mieluummin teeskentelevän, että asian laita olisi toisin. Olisin luullut, että kunnioituksesta itseänne kohtaan ja Porter-suvun ylpeydestä olisitte tuntenut kylmiä väristyksiä, jos olisitte edes itsellenne myöntänyt, että te olette ostettava nainen. Mutta tehkää, kuten haluatte, arvoisa neiti", lisäsi hän kevyesti. "Minä ostan teidät enkä muusta välitä."
Sanaa sanomatta tyttö kääntyi ja lähti huoneesta.
Jane Porter ei ollut vielä naimisissa, kun hän isänsä ja Esmeraldan kanssa matkusti pienelle maatilalleen Wisconsiniin, ja kun hän junan lähtiessä kylmästi hyvästeli Robert Canleria, lupasi tämä viikon tai parin kuluttua saapua heidän luokseen.
Pääteasemalla olivat Clayton ja herra Philander heitä vastassa, ja edellisen valtava matka-auto lähti kiidättämään heitä tiheiden metsien halki pientä maataloa kohti, jossa tyttö ei ollut käynyt lapsuutensa päivistä asti.
Päärakennuksessa, joka sijaitsi noin sadan metrin päässä vuokraajan asunnosta, oli tehty suuria muutoksia niinä kolmena viikkona, joina Clayton ja herra Philander olivat siellä oleskelleet. Edellinen oli lähimmästä kaupungista tuottanut kokonaisen armeijan kirvesmiehiä, muurareita, putkityömiehiä ja maalareita, niin että entinen ränsistynyt maja oli muuttunut sieväksi kaksikerroksiseksi taloksi, jossa oli kaikki nykyaikaiset mukavuudet.
"Mutta, herra Clayton, mitä te olette tehnyt?" huudahti Jane Porter sydän kurkussa, sillä hän näki heti, että tällainen korjaustyö oli vaatinut suunnattomia kuluja.
"Hiljaa!" varoitti Clayton. "Älkää antako isänne mitään huomata. Ellette puhu hänelle siitä, ei hän näe muutoksia. Minä en sietänyt sitä ajatusta, että te joutuisitte asumaan niin kurjassa talossa kuin tämä oli herra Philanderin ja minun tullessamme tänne. Oikeastaan haluaisin tehdä paljon enemmän, Jane… Älkää siis hänen vuoksensa puhuko asiasta mitään."
"Mutta tiedättehän, ettemme voi tätä korvata", väitti tyttö. "Miksi haluatte saattaa minut niin hirveään kiitollisuudenvelkaan?"
"Älkää niin sanoko, Jane", vastasi Clayton alakuloisesti. "Jos asia olisi koskenut vain teitä, niin en olisi tähän ryhtynyt, sillä alusta saakka tiesin, että se vain loukkaisi teitä; mutta minusta oli niin kiusallista kuvitella, että vanhan professorin täytyisi asua sellaisessa pesässä… Voittehan uskoa minua ja suoda minulle tämän pikku ilon…"
"Uskon teitä, herra Clayton", sanoi tyttö, "sillä minä tiedän, että te olette kyllin ylväsmielinen tehdäksenne tämän vain isäni vuoksi… Voi, Cecil, tahtoisin palkita sen teille sillä tavalla kuin te ansaitsette ja ehkä haluatte."