"Kävi, hän lähti juuri. Hän ja Esmeralda istuvat paraikaa keittiön portailla ja vaihtavat keskenään ajatuksia."
"No no, minun täytyy heti tavata hänet!" huudahti professori.
"Hetkinen vain, lapset…" ja hän kiirehti huoneesta.
Kun hän oli poissa kuuluvilta, kääntyi Canler Jane Porterin puoleen.
"Kuulkaahan nyt Jane", sanoi hän jyrkästi, "kuinka kauan tällaista jatkuu? Tosin ette ole kieltäytynyt tulemasta vaimokseni, mutta ette ole suostunutkaan. Minun tekee mieleni hankkia lupatodistus jo huomenna, niin että voimme mennä naimisiin ennen Wisconsiniin lähtöänne. Minä en välitä mistään juhlamenoista, ja samalla kannalla lienette tekin."
Nuori tyttö tunsi kylmän väristyksen, mutta pysyi uljaana.
"Tiedättehän, että isänne haluaa sitä", lisäsi Canler.
"Tiedän."
Tämä vastaus tuli niin hiljaa kuin kuiskaus.
"Ettekö käsitä, herra Canler, että te ostatte minut?" jatkoi hän sitten kylmästi ja tyynesti. "Ostatte minut muutamilla vaivaisilla dollareilla. Niin juuri te teette, Robert Canler, ja se oli mielessänne jo silloin, kun lainasitte isälle rahat uhkarohkeata seikkailua varten, joka olisi saattanut onnistua ihmeellisen hyvin, ellei olisi sattunut eräitä salaperäisiä tapauksia. Teille, herra Canler, se olisi ollut suuri yllätys. Te ette vähääkään uskonut, että yritys onnistuisi. Olette liian taitava liikemies sellaista otaksuessanne. Samoin olette liiaksi liikemies lainataksenne rahaa aarteiden etsimistä varten tai yleensä ilman vakuutta, paitsi kun teillä on mielessä jokin erikoinen tarkoitus. Te tiesitte, että jollette vaatisi takuita, voisitte paremmin vedota Porterien kunniantuntoon, ja että sillä keinoin parhaiten voisitte suostuttaa minut tulemaan vaimoksenne, vaikkei menettelynne näyttäisi pakotukselta. Te ette ole ottanut puheeksi niitä rahoja, jotka lainasitte isälle. Jos asia koskisi ketä tahansa muuta, pitäisin sitä ylevän ja jalon luonteen merkkinä, mutta te, herra Canler, tähtäätte kauas. Tunnen teidät paremmin kuin luulettekaan. Tietysti tulen vaimoksenne ellei muuta keinoa ole, mutta olkaamme myös kerta kaikkiaan selvillä toisistamme."
Hänen puhuessaan oli Robert Canler vuoroin punastunut ja kalvennut ja kun Jane Porter lopetti, nousi Canler ja sanoi kyynillisesti hymyillen: