Toisinaan hän kyseli Claytonilta, mitä merkillisiä ääniä täällä kuului öisin, minne palvelijat ja ystävät olivat joutuneet ja miksi heidän asuntonsa oli näin karkea ja vaillinainen, mutta vaikka hänen miehensä ei koettanut johtaa häntä harhaan, ei hän sittenkään voinut käsittää, mitä tämä kaikki merkitsi. Muuten hän oli täysin järjissään, ja se ilo, jota hän sai pikku pojastaan, ja hänen miehensä hellä huolenpito teki tämän vuoden hänelle hyvin onnelliseksi — olipa se hänen nuoren elämänsä onnellisin aika.
Että sitä olisivat rasittaneet ainainen huoli ja pelko, jos hän olisi ollut täysissä sielunvoimissa, sen Clayton käsitti hyvin, niin että vaikka hän hirveästi kärsi nähdessään vaimonsa tällaisessa tilassa, oli hän toisinaan Alicen itsensä puolesta miltei iloinen, ettei tämä voinut tilannetta tajuta.
Jo aikoja sitten hän oli luopunut kaikista pelastuksen toiveista, ellei sattuma tulisi avuksi. Uupumattoman hartaasti hän oli tehnyt työtä somistaakseen majan sisustaa. Leijonan- ja pantterinnahat peittivät lattiaa, ja pitkin seiniä oli astia- ja kirjahyllyjä. Kömpelöissä maljakoissa, jotka hän omin käsin oli muovaillut savesta, oli ihania tropiikin kukkia. Heinä- ja bamburuokoverhot riippuivat ikkunoissa, ja kaikkein vaivaloisin saavutus oli se, että hän vaivaisilla työkaluillaan oli sievästi laudoittanut seinät ja katon ja tasoittanut lattian sileäksi.
Että hän ollenkaan oli kyennyt tällaiseen outoon työhön, se kummastutti häntä itseäänkin. Mutta hän rakasti työtä, sillä hän ahersi vaimonsa ja sen hennon olennon vuoksi, joka oli tullut heitä ilahduttamaan, vaikka se samalla sadoin kerroin lisäsi hänen vastuunalaisuuttaan ja aseman kauheutta.
Seuraavan vuoden aikana kävivät Claytonin kimppuun useinkin ne isot apinat, jotka nyt näyttivät alituisesti hätyyttävän majaa, mutta kun hän ei enää milloinkaan mennyt ulos ilman pyssyjä ja revolvereita, ei hänen tarvinnut suurestikaan pelätä näitä valtavia petoja.
Hän oli vahvistanut ikkunaristikkoja, sommitellut oveen erikoisen puisen lukkolaitteen, niin että ollessaan metsästämässä tai hedelmiä keräämässä hänen ei tarvinnut vähääkään pelätä petojen sillä välin tunkeutuvan majaan.
Alkuaikoina hän ampui paljon riistaa majan ikkunoista, mutta lopulta eläimet oppivat pelkäämään tätä merkillistä pesää, josta kuului hänen pyssynsä julma pauke.
Joutoaikoina Clayton usein luki vaimolleen ääneen kirjavarastosta, jonka hän oli tuonut mukanaan heidän uutta kotiaan varten. Kirjojen joukossa oli useita lapsille aiottuja — aapisia, kuva- ja lukukirjoja — sillä he olivat ottaneet lukuun, että heidän pikku lapsensa olisi kyllin vanha niitä tarvitsemaan, ennenkuin he saattoivat toivoa pääsevänsä takaisin Englantiin. Toisin ajoin Clayton teki heidän merkillisestä elämästään muistiinpanoja päiväkirjaansa, johon hän oli tottunut kirjoittamaan ranskaksi. Tätä kirjaa hän säilytti lukitussa metallilaatikossa.
Kun oli kulunut vuosi pikku pojan syntymästä, nukahti lady Alice eräänä yönä rauhallisesti ikuiseen uneen. Niin hiljainen oli hänen loppunsa, että Clayton vasta monta tuntia myöhemmin heräsi tajuamaan, että hänen vaimonsa oli kuollut. Vasta vähitellen hän pääsi selville asemansa kauheudesta, ja epäiltävää on, ymmärsikö hän milloinkaan täysin, mikä tavaton suru ja peloittava vastuu oli tullut hänen yksin kannettavaksensa nyt, kun oli pidettävä huolta pienoisesta olennosta, joka vielä oli rintalapsi.
Viimeinen muistiinpano hänen päiväkirjassaan on tehty lady Alicen kuoleman jälkeisenä aamuna. Siinä hän kertoo onnettomat yksityiskohdat niin asiallisesti, että se yhä lisää traagillisuutta, sillä se todistaa pitkällisen surun ja toivottomuuden synnyttämää turtumusta, jota tuskin tämäkään julma isku saattoi enää pahentaa.