"Pieni poikani itkee ruokaa — voi, Alice, mitä minun on tehtävä?"
Kun John Clayton oli kirjoittanut nämä sanat, jotka olivat hänen viimeisensä, laski hän väsyneesti päänsä käsivarsien varaan pöydälle, jonka hän oli nikkaroinut vieressään kylmänä ja mykkänä makaavalle Alicelle. Pitkään aikaan ei mikään keskeyttänyt aarniometsän kuolonomaista hiljaisuutta, paitsi että kuului pienoisen poikalapsen säälittävää vaikeroimista.
NELJÄS LUKU
Apinat
Metsässä jonkun matkan päässä rannikolta riehui vanha Kertshak, apinakuningas, kansansa kesken vihan vimmassa.
Nuoremmat ja kepeämmät hänen heimonsa jäsenistä pakenivat hänen vihansa tieltä suin päin korkeiden puiden ylemmille oksille, jotka tuskin kannattivat heidän painoansa, mutta mieluummin he sielläkin panivat henkensä alttiiksi kuin olivat tekemisissä Kertshakin kanssa silloin kun tämä oli hillittömän raivonsa vallassa. Toiset urokset hajaantuivat eri suuntiin, mutta vasta sen jälkeen kun raivostunut peto oli eräältä heistä murskannut selkärangan poikki valtavien leukojensa välissä.
Muuan onneton nuori naaras sattui hellittämään epävarman otteensa korkean oksan latvassa ja mätkähti maahan melkein Kertshakin jalkoihin.
Hurjasti kiljahtaen Kertshak hyökkäsi hänen kimppuunsa, repäisi mahtavilla hampaillaan ison palan hänen kyljestään ja takoi häntä kaikin voimin päähän ja hartioihin paksulla kalikalla, kunnes kallo oli ihan mäsänä.
Sitten hän sai näkyviinsä Kaalan, naarasapinan, joka palasi ruuanhakuretkeltä pienokainen sylissään eikä tiennyt mitään mahtavan uroksen mielialasta, ennenkuin toisten äänekkäät varoitukset saivat hänet henkensä kaupalla pyrkimään turvaan.
Mutta Kertshak oli hänen kintereillään, jopa niin lähellä, että oli jo vähällä tarttua hänen toiseen nilkkaansa. Silloin Kaala suoritti hyvin pitkän hypyn toisesta puusta toiseen — vaarallisen tempun, johon apinat vain harvoin turvautuvat, paitsi jos vaara on niin uhkaava, että muuta mahdollisuutta ei ole. Hän onnistui hypyssään, mutta kun hän tarttui toisen puun oksaan, pakotti raju tärähdys pikku apinan hellittämään otteensa, vaikka se pitikin kovasti kiinni emonsa kaulasta, niin että paiskautui kymmenen metrin korkeudesta maahan.