"Hänestä ei koskaan tule isoa apinaa", väitti Tublat. "Saat häntä aina kanniskella ja suojella. Mitä hyötyä hänestä on heimolle? Ei niin mitään; taakaksi hän vain on. Jätetään hänet rauhassa nukkumaan ruohikkoon, jotta voit synnyttää vahvempia apinoita turvaamaan meitä, kun olemme käyneet vanhoiksi."
"Ei milloinkaan, Murtonenä", vastasi Kaala. "Vaikka minun täytyisi kantaa häntä koko ikäni, niin minä en hellitä."
Silloin Tublat meni Kertshakin puheille ja pyysi häntä esivallallaan vaikuttamaan Kaalaan, niin että tämän olisi pakko hylätä Tarzan, "Valkonahka", jonka nimen he olivat antaneet pikku loordi Greystokelle. Mutta kun Kertshak puhui siitä Kaalalle, uhkasi tämä lähteä tiehensä heimosta, elleivät he jättäisi häntä ja lasta rauhaan, ja koska viidakon väellä on muun mukana kiistämätön oikeus vapaasti erota kansastaan, ollessaan tyytymättömiä sen oloihin, eivät he häntä sen enempää kiusanneet, sillä Kaala oli hieno, kaunis jäseninen nuori naaras, jota he eivät halunneet menettää.
Varttuessaan Tarzan edistyi nopeammin, niin että hän kymmenen vuoden ikäisenä oli oiva kiipijä ja maan kamaralla osasi suorittaa monia ihmeellisiä temppuja, joita hänen pienet veljensä ja sisarensa eivät kyenneet jäljittelemään. Monessa suhteessa hän oli hyvin erilainen kuin he, ja usein he ihmettelivät hänen erinomaista taitavuuttaan muutamissa asioissa; mutta väkevyydessä ja koossa hän ei vetänyt muille vertoja, sillä kymmenen vuoden ikäisenä isot ihmisapinat olivat täysikasvuisia ja eräät heistä runsaasti kuusi jalkaa pitkiä, kun sitävastoin pikku Tarzan oli toistaiseksi vain puolikasvuinen poika.
Mutta millainen poika!
Varhaisesta lapsuudestaan asti hän oli käyttänyt käsiään heittääkseen ruumistaan oksalta oksalle jättiläisemonsa tapoja matkien ja hiukan vanhempana hän vietti päivittäin tuntikausia vilistämällä puun latvasta toiseen leikkitoveriensa kanssa.
Hän jaksoi hypätä kuudenkin metrin kuilun poikki huimaavan korkeiden puiden välillä ja tarttui erehtymättömän varmasti, ilman nähtävää tärähdystä, myrskyn käsissä hurjasti heiluvaan oksaan. Hän kykeni nopeasti pudottamaan itsensä monta metriä kerrallaan oksalta oksalle, kunnes pääsi maahan, tai kapuamaan niin vilkkaasti ja helposti kuin orava korkeimmankin troopillisen jättiläispuun latvaan. Vaikka hän oli vasta kymmenen vuoden vanha, oli hän kuitenkin täysin yhtä väkevä kuin tavallinen kolmikymmenvuotias mies ja paljon ripeämpi kuin yksikään hyvin harjaantunut voimailija. Ja päivä päivältä hänen voimansa karttuivat.
Hänen elämänsä oli näiden julmien apinoiden joukossa ollut onnellinen, sillä hänen muistiinsa ei ollut jäänyt mitään muuta elämää, eikä hän myöskään aavistanut, että maailmassa oli muuta kuin hänen pieni metsänsä ja viidakon villit eläimet, jotka hän hyvin tunsi.
Hän oli lähes kymmenen vanha, ennenkuin hän alkoi huomata, että hänen ja toverien välillä oli suuri ero. Hänen ruskettunut ihonsa saattoi hänet äkkiä hirveästi häpeämään, sillä hän huomasi sen ihan karvattomaksi kuin milläkin ilkeällä käärmeellä tai muulla matelijalla. Tätä vikaa hän yritti korjata sivelemällä itseään kiireestä kantapäähän mudalla, mutta se kuivui pian ja heltisi. Sitäpaitsi se tuntui niin epämukavalta, että hän teki nopean päätöksen ennemmin kärsiä häpeää kuin sitä vaivaa.
Ylätasangolla, missä hänen heimonsa liikuskeli, oli vähäinen järvi, ja siinä Tarzan ensi kerran näki kasvonsa kirkkaan, tyynen veden kalvossa.