Oli kuivan vuodenajan paahteinen päivä. Hän ja eräs hänen toverinsa olivat menneet rannalle juomaan. Heidän kumartuessaan vettä kohden kuvastuivat molempien kasvot näkyviin, villi ja peloittava apina ja ihan vieressä vanhan ylhäisen englantilaisen suvun viimeinen jälkeläinen.
Tarzan kauhistui. Oli jo kyllin paha asia, että ruumis oli karvaton, mutta nyt hänellä lisäksi oli tuollaiset kasvot! Hän ihmetteli, että toiset apinat edes sietivät hänen ulkomuotoaan.
Noin pienoinen rako oli muka suu, ja kuinka mitättömät olivatkaan hänen hampaansa! Miltä ne näyttivät hänen onnellisen toverinsa valtavien huulten ja voimakkaiden torahampaiden rinnalla!
Kuinka vaivaisen pieni oli nenäkin! Sehän oli niin ohut, että näytti puoleksi nälkiintyneeltä. Hän punastui verratessaan sitä toisen kauniisiin, leveihin sieraimiin. Sellainen komea nenä täytti melkein puolet kasvoista! Ihanaa olisi kaiketi olla niin kaunis, ajatteli pikku Tarzan-parka!
Mutta kun hän näki silmänsä, niin oh, siinä tuli pahin isku! Ruskea pilkku, harmaa ympyrä, ja sitten pelkkää valkoista! Hirveätä! Ei edes käärmeillä ollut niin ilkeitä silmiä kuin hänellä.
Niin hartaasti hän arvosteli piirteitään, ettei kuullut ruohon kahinaa takanaan, kun muuan valtava olento salavihkaa läheni viidakosta. Mitään ei myöskään kuullut hänen toverinsa, sillä hän joi, ja imaisevien huulten maiskutus ja mielihyvän röhinä vaimensivat rauhanhäiritsijän askelten äänen.
Tuskin kolmenkymmenenkään askeleen päässä heidän takanaan läheni kyyristellen Sabor, iso naarasleijona, ja viuhtoi hännällään. Varovasti se nosti pehmeän käpälänsä ja laski sen hiljaa maahan, ennenkuin kohotti toista. Näin se eteni, vatsa miltei maata viistäen, valmiina loikkaamaan saaliinsa kimppuun.
Nyt se oli enää vain kolmisen metrin päässä toveruksista, jotka eivät aavistaneet mitään pahaa. Huolellisesti se jännitti takajalkansa, ja paksut lihakset liikahtivat kauniin nahan alla. Koko ruumis oli nyt painunut maahan, paitsi kiiltävää takapuolta, joka yleni kaarena, jännittyen hyppyyn. Häntä ei enää viuhunut edestakaisin, vaan lepäsi suorana leijonan takana.
Hetkeksi se jäi tähän asentoon kuin kivettynyt, ja sitten se hirveästi karjaisten loikkasi.
Sabor, naarasleijona, oli viisas metsästäjä. Syrjäisestä olisi tämä hirveä karjahdus voinut näyttää tyhmältä, sillä eikö olisi voinut varmemmin päästä uhrinsa kimppuun, jos olisi hyökännyt ääneti?