Mutta Sabor tiesi hyvinkin, että viidakon asujamet ovat ihmeellisen ketteriä ja uskomattoman tarkkoja kuulemaan. Heille oli ruohonkorren liikahdus yhtä tehokas varoitus kuin hänen rajuin kiljahduksensa, ja hän tiesi myös, ettei tätä valtavaa hyppäystä voinut suorittaa ilman pientä rasahdusta.
Hänen villi huutonsa ei ollut mikään varoitus. Sen tarkoituksena oli lamauttaa uhrit siksi lyhyeksi hetkeksi, joka oli tarpeen, ennenkuin hänen mahtavat kyntensä ehtisivät upota pehmeään lihaan, ja näin he estyisivät pääsemästä pakoon.
Mikäli asia koski apinaa, oli Sabor arvostellut oikein. Pikku raukka kyyristyi väristen vain hetkeksi, mutta tämä hetki oli kyllin pitkä viemään hänet perikatoon.
Mutta Tarzanin, ihmislapsen, laita oli toisin. Hänen elämänsä keskellä viidakon vaaroja oli opettanut hänet kohtaamaan äkillisiä sattumia malttiaan menettämättä. Ja hänen korkeammalle kehittynyt älynsä auttoi häntä tekemään päätöksensä paljon nopeammin kuin apinat ehtivät ajatella. Niinpä nytkin Saborin karjaisu pani pikku Tarzanin aivot ja lihakset toimimaan samassa silmänräpäyksessä.
Hänen edessään oli pikku järven vesi, takana varma julma kuolema — terävien kynsien ja hampaiden raadellessa.
Tarzan oli aina kammonnut vettä, paitsi sammuttaakseen janoansa. Hänen mielestään vesi oli yhteydessä kylmien ja koleiden rankkasateiden kanssa, ja hän pelkäsi sitä jylähdysten, salamain ja tuulten vuoksi, jotka tavallisesti saattoivat sateita. Hänen villi emonsa oli opettanut häntä karttamaan järven syvää vettä, ja olihan hän itsekin nähnyt pikku Geetan vajoovan sinne vain muutamia viikkoja sitten, tulematta enää milloinkaan takaisin.
Mutta kahdesta pahasta hänen nopea älynsä valitsi pienemmän. Samassa tuokiossa kun Saborin villi huuto häiritsi viidakon rauhaa, ja ennenkuin valtava peto oli ehtinyt suorittaa loikkauksensa, tunsi Tarzan viileän veden läiskähtävän umpeen päänsä yli.
Hän ei osannut uida, ja vesi oli hyvin syvää, mutta sittenkään hän ei menettänyt itseluottamustaan ja neuvokkuuttaan, jotka olivat luonteenomaisia hänen ylemmälle alkuperälleen. Nopeasti hän sätkytteli käsiään ja jalkojaan, koettaen päästä pinnalle, ja kenties johtui ennemmin sattumasta kuin harkinnasta, että hän tällöin teki samoja liikkeitä kuin uiva koira. Niinpä olikin muutaman sekunnin päästä hänen nenänsä vedenpinnan yläpuolella, ja hän huomasi voivansa pitää sitä yhä ylhäällä jatkamalla sätkyttelyä ja lisäksi etenevänsäkin vettä myöten.
Hän hämmästyi ja ihastui tästä uudesta kyvystä, joka oli niin äkkiä tullut hänen osakseen, ja ui rantaa pitkin. Siellä hän näki julman pedon kyyristyneenä pikku leikkitoverin elottoman ruumiin yli.
Leijona tähysteli Tarzania, nähtävästi odottaen, että tämä palaisi rantaan; mutta sitä poika ei vähääkään aikonut. Sen sijaan hän päästi heimolle ominaisen kimeän varoitushuudon, joka ilmaisi, että oli sattunut onnettomuus, ja jonka samalla tuli suojella mahdollisia auttajia joutumasta suoraan Saborin kynsiin.