Äkkiä hän näki heidät aukealla paikalla, johon kuu paistoi. Siinä makasi pikku Tarzanin runneltu ja verinen hahmo jättimäisen gorillan kuolleen ruumiin vieressä.
Kiljahtaen Kaala riensi Tarzanin luo, nosti hänet syliinsä ja kuunteli, vieläkö poika-raukassa oli elonmerkkiä.
Tarzanin sydän kuului heikosti sykkivän.
Hellästi kantoi Kaala hänet synkän viidakon läpi heimon oleskelupaikalle, istui sitten monta päivää ja yötä hänen vierellään, hoiti häntä, toi hänelle ruokaa ja vettä ja karkoitti kärpäset ja muut itikat hänen hirveistä haavoistaan.
Lääkitsemisestä ja haavain hoidosta ei apinalla ollut mitään tietoa. Hän saattoi vain nuolla haavoja ja siten pitää niitä puhtaina, jotta parantava luonto nopeammin sai suorittaa työnsä.
Ensin ei Tarzan tahtonut syödä mitään, vaan vääntelehti hurjissa kuumehoureissa. Vain vettä hän pyysi, ja sitä Kaala toi hänelle sillä ainoalla tavalla, jolla osasi — omassa suussaan.
Ei yksikään ihmisäiti olisi voinut osoittaa suurempaa uhrautuvaisuutta ja huolenpitoa kuin tämä villi eläin omisti orvolle löytölapselle, jonka kohtalo oli heittänyt hänen hoivaansa.
Vihdoin kuume hellitti, ja poika alkoi toipua. Ei valituksen sanaa päässyt hänen tiukasti yhteen puristetuilta huuliltaan, vaikka haavojen tuottama tuska oli hirveä. Osa rintakehää oli raadeltu kylkiluita myöten, ja gorillan valtavat iskut olivat katkaisseet niistä kolme. Toinen käsivarsi oli melkein irti reväisty, ja niskasta oli valtimon likeltä poissa iso kappale lihaa.
Tyynesti alistuen, kuten on niiden petojen tapa, jotka olivat hänet kasvattaneet, hän kärsi tuskansa ja piti parempana välttää toisten seuraa ja maata kyyristyneenä korkeassa ruohikossa kuin paljastaa onnettomuutensa muiden nähtäväksi.
Vain Kaalaa hän mielellään piti luonaan, mutta nyt, kun hän jo oli parantumassa, sai kasvatusäiti poistua pitemmillekin retkille ruuanhakuun. Tämä huolehtiva apina oli tuskin syönyt kylliksi pysyäkseen hengissä sinä aikana, jolloin Tarzan oli ollut huonoimmillaan, ja siksi hän olikin enää vain varjo entisestään.