Turvalliselta oksaltaan apinalapsi huusi heti heimonsa tuiman vastauksen. Hetkisen he silmäilivät toisiaan ääneti, sitten peto kääntyi viidakkoon, joka nielaisi sen kuin meri heitetyn kiven.
Mutta Tarzanin mieleen juolahti suurenmoinen suunnitelma. Koska hän oli ottanut hengiltä rajun Tublatin, niin eikö hän siis ollut mahtava taistelija? Jos hän nujertaisi kavalan Saborin, olisi hän myös mahtava metsästäjä.
Hänen pienen englantilaisen sydämensä pohjalla oli kova halu peittää alastomuutensa vaatteilla, sillä kuvakirjastaan hän oli oppinut, että kaikki ihmiset olivat puettuja, kun taas marakatit, apinat ja kaikki muut elolliset olivat alastomia.
Varmasti olivat siis vaatteet suuruuden todellinen tunnus — osoittaen ihmisen ylemmyyttä kaikkien eläinten rinnalla, sillä tietenkään ei voinut olla muuta syytä noiden kiusallisten vehkeiden käyttöön.
Monta täysikuuta sitten, kun hän oli ollut paljon pienempi, hän oli halunnut Saborin, naarasleijonan, tai Numan, urosleijonan, tai Shitan, leopardin, nahkaa peittääkseen karvattoman ruumiinsa, ettei enää olisi inhoittavan Histah-käärmeen kaltainen. Mutta nyt hän oli ylpeä sileästä ihostaan, sillä se oli merkkinä siitä, että hän polveutui mahtavasta rodusta, ja niin hänessä heräsi kaksi ristiriitaista halua: käydä alasti, siten ylpeästi osoittaakseen alkuperäänsä tai noudattaa oman heimonsa tapoja ja ryhtyi käyttämään ilkeyttäviä ja epämukavia vaatekappaleita.
Heimon jatkaessa verkkaista kulkuaan metsän läpi, Saborin mentyä matkoihinsa, oli Tarzanin mielessä yhä se suunnitelma, kuinka hän surmaisi vihollisensa, eikä hän sitten monena päivänä voinutkaan juuri mitään muuta ajatella.
Pian hän kuitenkin sai muuta mietittävää.
Äkkiä alkoi olla niin pimeä kuin keskiyöllä. Viidakon äänet vaikenivat. Puut seisoivat liikkumatta kuin lamautuneina odottaen äkillistä tuhoa. Koko luonto odotti — kukaan ei tiennyt mitä.
Kaukaa alkoi vihdoin kuulua heikkoa, kumeaa, surullista vinkunaa. Lähemmäksi, yhä lähemmäksi se tuli ja kävi äänekkäämmäksi. Isot puut taipuivat yhtä aikaa, ikäänkuin mahtava käsi olisi painanut niitä maata kohti. Yhä matalammalle ne kumartuivat, eikä kuitenkaan kuulunut muuta ääntä kuin tuulen syvä ja kammottava valitus.
Sitten viidakon jätit äkkiä ponnahtivat pystyyn, heiluttaen valtavia latvojaan, ikäänkuin vihaisina osoittaisivat mieltään. Terävä ja sokaiseva salama välähti taivaalla vaeltavista mustista pilvistä, ja ukkosen jyrähdykset pauhasivat vimmatusti. Vedenpaisumus syöksyi maahan — kaikki manalan vallat kävivät viidakon kimppuun.