Hänen ei tehnyt mieli asettua vastustamaan englantilaista virkamiestä, sillä kuningattaren mahtava käsi piteli rangaistusasetta, jota hän kunnioitti ja pelkäsi — Englannin kauaskantavaa laivastoa.
Molemmat merimiehet nousivat, ja vanhempi auttoi haavoittunutta toveriansa. Iso mies, joka vertaistensa piirissä tunnettiin nimeltä Musta Mikko, koetti varovasti säärtään, ja huomattuaan, että sillä vielä voi astua, hän kääntyi Claytoniin päin ja lausui muutaman jäykän sanan kiitokseksi.
Vaikka miehen ääni oli yrmeä, olivat hänen sanansa kuitenkin ilmeisesti tarkoittaneet hyvää. Melkein jo ennenkuin hän oli lopettanut pienen puheensa, hän kääntyi ja lähti ontuen kanssiin päin, nähtävästikin aikoen estää kaikki pitemmät selitykset.
He eivät nähneet häntä moneen päivään, eikä kapteenikaan suvainnut lausua heille muuta kuin äreitä murahduksia, kun oli suorastaan pakko puhua heille.
He ruokailivat kapteenin kajuutassa kuten ennen tätä onnetonta tapausta, mutta hän piti tarkkaa vaaria, että tehtävät aina estivät häntä syömästä samaan aikaan.
Muu päällystö oli jäykkiä, sivistymättömiä miehiä, eikä suurestikaan yläpuolella komentamaansa miehistöä, ja he olivat mielissään, kun ei tarvinnut seurustella hienostuneen ylimyksen ja hänen rouvansa kanssa, joten Claytonit saivat enimmäkseen olla kahden kesken.
Itse asiassa tämä olikin täysin heidän toivomustensa mukaista, mutta samalla se eristi heidät melkein kokonaan pienen aluksen elämästä, niin että he eivät voineet pysyä kosketuksissa päivittäisten tapahtumien kanssa, jotka olivat pian kehittymässä veriseksi murhenäytelmäksi.
Mutta aluksen ilmapiirissä oli jotakin määrittelemätöntä, mikä ennusti tuhoa. Ulkonaisesti, mikäli Claytonit voivat huomata, kävi kaikki pienellä laivalla entiseen tapaansa, mutta että pohjalla virtasi jotakin, mikä vei tuntematonta vaaraa kohti, sen he tunsivat molemmat, vaikka eivät puhuneet siitä toisilleen.
Toisena päivänä Mustan Mikon haavoittumisen jälkeen Clayton tuli kannelle juuri parahiksi nähdäkseen neljän miehen kantavan erään merimiehen retkottavaa ruumista kannen alle, ensimmäisen perämiehen tuijottaessa kiiluvin silmin ja raskas naakeli kädessä synkännäköisiin merimiehiin.
Clayton ei tehnyt mitään kysymyksiä — se ei ollutkaan tarpeen — mutta kun seuraavana päivänä brittiläisen sotalaivan valtavat piirteet sukelsivat esiin taivaanrannalla, teki hänen melkein mieli pyytää, että hänet ja lady Alice siirrettäisiin sinne, sillä hän alkoi yhä pahemmin pelätä, että jäämisestä pahaenteiselle Fuwaldalle ei koituisi muuta kuin onnettomuutta.