Puolenpäivän aikaan he olivat merkinantomatkan päässä brittiläisestä aluksesta, kun Claytonille juuri kun aikoi pyytää kapteenia viemään heidät sinne, selvisi äkkiä sellaisen pyynnön naurettavuus. Mitä hän voisi hänen majesteettinsa laivaa komentavalle upseerille esittää syyksi siihen, että halusi palata sinne, mistä päin äsken oli tullut!
Entä jos hän kertoisi heille, että päälliköt olivat raa'asti kohdelleet kahta uppiniskaista merimiestä! He vain nauraisivat partaansa ja epäilisivät, että syynä hänen haluunsa päästä laivalta ei voinut olla muu kuin pelkuruus.
John Clayton, loordi Greystoke, ei pyytänyt päästä brittiläiselle sotalaivalle, ja myöhään iltapäivällä hän näki sen häipyvän kaukaisen taivaanrannan taakse. Mutta jo sitä ennen hän sai tietää jotakin, mikä pani hänet kiroamaan väärää ylpeyttänsä, se kun oli estänyt häntä etsimästä nuorelle vaimolleen turvaa muutamia lyhyitä hetkiä aikaisemmin, jolloin sitä vielä olisi voitu saada. Nyt se oli ehdottomasti myöhäistä.
Iltapäivällä oli se vähäläntä vanha merimies, jonka kapteeni oli muutamia päiviä sitten iskenyt kumoon kannella, tullut kaiteen luo sille paikalle, missä Clayton vaimoineen seisoi katselemassa suuren sotalaivan yhä pieneneviä ääripiirteitä. Vanha mies kiilloitti laivan messinkiosia ja hiljalleen läheten Claytonia sanoi matalalla äänellä:
"Hitonmoinen elämä tästä nousee, ja muistakaa minun sanoneeni, herra.
Hitonmoinen elämä."
"Mitä tarkoitatte?" kysyi Clayton.
"Ettekö ole nähnyt, mitä täällä hommataan? Ettekö ole kuullut, että vietävän kapteeni ja kirotut perämiehet iskevät kuoliaiksi puolet miehistä? Kaksi kalloa lyötiin puhki eilen ja kolme tänään. Musta Mikko on taas kunnossa, eikä siedä semmoista, siitä saa herra olla ihan varma."
"Tarkoitatteko, että miehistö hankkii kapinaa?" kysyi Clayton.
"Kapinaa!" toisti ukko. "Ihan murhatöitä he aikovat, herra, muistakaa minun sanoneeni."
"Koska?"