Korkealta oksalta Tarzan katseli viljelysten tuolla puolen olevaa kaislakattoista kylää.
Huomattuaan, että metsä yhdeltä taholta ulottui kylään asti, hän lähti sille puolelle, tuntien vastustamatonta halua nähdä oman rotunsa olentoja, oppia tuntemaan heidän tapojaan ja lähemmin tarkastella heidän asumiaan oudonnäköisiä pesiä.
Hänen villi elämänsä viidakon julmien petojen parissa oli totuttanut hänet pitämään vihollisina kaikkia, jotka eivät kuuluneet hänen omaan heimoonsa. Ulkomuodon samankaltaisuus ei eksyttänyt häntä kuvittelemaan mitään hyvää niistä tervetuliaisista, jotka hän saisi osakseen, jos nämä, jotka olivat ensimmäiset hänen näkemänsä ihmissuvun edustajat, saisivat hänet käsiinsä.
Apinain Tarzan ei ollut vähääkään tunteellinen. Hän ei tiennyt mitään ihmisten veljeydestä. Kaikki vieraat olennot olivat hänen verivihollisiaan, lukuunottamatta eräitä harvoja poikkeuksia, joista Tantor, elefantti, oli huomattavin.
Sen hän käsitti tuntematta vihaa tai katkeruutta. Tappaminen oli hänen kesyttömän maailmansa laki. Harvoja olivat hänen alkeelliset huvinsa, mutta suurin niistä oli metsästäminen ja surmaaminen, ja siksi hän soi muillekin oikeuden nauttia samasta, vaikkapa itse joutuisikin heidän metsästysintonsa uhriksi.
Hänen ihmeellinen elämänsä ei ollut kuitenkaan tehnyt hänestä verenhimoista. Että tappaminen häntä huvitti ja että hän sen suoritti iloinen hymy kauniilla huulillaan, se ei todistanut hänessä mitään synnynnäistä julmuutta. Enimmäkseen hän surmasi saadakseen ravintoa, mutta koska hän oli ihminen, niin hän toisinaan metsästi vain huvikseen — mitä ei yksikään eläin tee: koko luomakunnassa on ihminen ainoa, joka tappaa tunteettomasti ja turhanpäiten, vain pelkästä huvista saada tuottaa tuskaa ja kuolemaa.
Ja kun hän surmasi kostoksi tai itsepuolustuksen vuoksi, niin senkin hän teki ilman erikoista mielenliikutusta. Olikin muuten välttämätöntä pysyä maltillisena, jos tahtoi säilyttää oman nahkansa.
Niin nytkin, kun hän varovasti lähestyi Mbongan kylää, hän oli täysin valmistunut joko tappamaan tai itse menettämään henkensä, jos hänet keksittäisiin. Hän eteni salavihkaa kuin varjo, sillä Kulonga oli opettanut hänet suuresti kunnioittamaan teräviä tikkuja, jotka niin nopeasti ja erehtymättömästi toivat kuoleman.
Viimein hän pääsi puuhun, jolla oli raskas lehvistö ja josta riippui joukottain jättiläismäisiä köynnöskasveja. Tästä melkein umpinaisesta lehtimajasta hän kurkisteli kylää kohti, uteliaana odotellen uusia ihmeitä.
Alastomia lapsia juoksenteli ja leikki kylän raitilla. Jotkut naiset jauhoivat kuivattuja ratamoja karkeatekoisissa kivihuhmareissa, kun taas toiset leipoivat kakkuja jauhoista. Vainiolla hän saattoi nähdä samoin naisia kuokkimassa, haravoimassa ja kaivamassa.