Tarzan tutki tarkkaan mustaihoista. Milloinkaan ennen hän ei ollut nähnyt toista ihmisolentoa. Puukko tuppineen ja vöineen pisti hänen silmäänsä; sen hän otti. Vaskinen nilkkarengas oli myös hänen mieleensä, ja sen hän siirsi omaan jalkaansa. Sitten hän tarkasteli ja ihaili otsan ja rinnan tatuoimista. Hän ihmetteli teräviksi hiottuja hampaita. Höyhenisen päähineen hän myös anasti ja oli nyt valmis käymään käsiksi saaliiseensa, sillä hänellä oli nälkä, ja tässä oli lihaa, tapettu otus, jota hänen oli viidakon kirjoittamattomien lakien mukaan lupa syödä.
Kuka voisikaan häntä siitä tuomita, tätä apinaihmistä, jonka sydän, pää ja ruumis olivat englantilaisen ylimyksen, mutta joka oli kasvatettu villin eläimen tapoihin?
Tublatin, jonka kanssa hän oli ollut vihoissa, hän oli tappanut avoimessa taistelussa, eikä kuitenkaan ollut hänen päähänsä juolahtanut syödä Tublatin lihaa. Se olisi hänestä ollut yhtä inhoittavaa kuin ihmislihan syönti meistä.
Mutta miksi ei Kulongaa voisi syödä yhtä hyvin kuin Hortaa, metsäkarjua, tai Baraa, hirveä? Eikö tämä mustaihoinen ollut vain yksi viidakon lukemattomista kesyttömistä olennoista, jotka vainosivat toisiaan tyydyttääkseen nälkäänsä?
Sittenkin hillitsi äkkiä outo epäilys hänen kätensä. Eivätkö hänen kirjansa olleet opettaneet, että tuo oli ihminen? Ja eikö ampujakin ollut ihminen?
Söivätkö ihmiset toisiaan? Oh, sitä hän ei tietänyt. Mistä siis tämä epäröinti. Vielä kerran hän yritti, mutta äkillinen pahoinvointi valtasi hänet. Hän ei käsittänyt sen syytä.
Sen hän vain tajusi, ettei hän ilkeäisi syödä tämän mustan miehen lihaa, ja näin esti perinnäinen, ikivanha vaisto häntä rikkomasta yleisinhimillistä lakia, jonka olemassaolosta hänellä ei ollut pienintäkään tietoa.
Kiireesti hän päästi Kulongan ruumiin solumaan maahan, irroitti suopungin ja hävisi taas puiden sekaan.
KYMMENES LUKU
Metsänpeikko