Tarzanin heimossa oli ainoastaan yksi, joka halusi kiistellä hänen kanssaan vallasta. Tämä ainoa oli Terkoz, Tublatin poika, mutta hän pelkäsi niin suuresti uuden herransa terävää puukkoa ja kuolettavia nuolia, että tyytyi vain osoittamaan pikkumaista tottelemattomuutta ja tekemään suututtavia kujeita. Tarzan tiesi kuitenkin, että Terkoz vain odotti tilaisuutta riistääkseen häneltä kuninkuuden jollakin kavalalla tempulla, niinpä hän aina olikin varuillansa yllätyksiä vastaan.
Kuukausia kului samaan tapaan kuin ennenkin. Tarzanin suurempi äly ja metsästyskyky tyydytti heimon tarpeita paremmin kuin milloinkaan aikaisemmin. Siksi olivatkin heistä useimmat erittäin tyytyväisiä hallitsijan vaihdokseen.
Öisin Tarzan johdatti heidät mustain miesten viljelyksille, ja siellä he viisaan johtajansa käskyä totellen söivät vain niin paljon kuin tarvitsivat, eivätkä milloinkaan hävittäneet, mitä eivät jaksaneet syödä, kuten on Manun, marakatin, ja useimpien muiden apinain tapana. Vaikka mustat olivatkin kiukuissaan näistä jatkuvista ryöstöistä, eivät he kuitenkaan lakanneet maata viljelemästä, kuten olisi käynyt, jos Tarzan olisi sallinut väkensä hillittömästi tuhota.
Tähän aikaan Tarzan teki monta yöllistä retkeä kylään, täydentäen siellä nuolivarastoaan. Pian hän huomasi, että oli aina pantu ruokaa sen puun juurelle, jota hän käytti päästäkseen paaluaidan sisäpuolelle, ja jonkun ajan kuluttua hän alkoi syödä, mitä hyvänsä mustat hänelle tarjosivat.
Kun villit näkivät, että ruoka öisin katosi, valtasi heidät pelko ja vavistus, sillä toinen asia oli panna esille ruokaa aarniometsän jumalan tai paholaisen hyvittämiseksi, ja toista oli, että sama henki todella tuli kylään ja söi ne herkut. Se oli ennenkuulumatonta ja värisytti heidän taikauskoista mieltään.
Eikä siinä kaikki. Tavan takaa sattunut nuolten katoaminen ja näkymättömien käsien tekemät kujeet olivat niin säikäyttäneet heitä, että elämä heidän uudessa kodissaan oli käynyt taakaksi. Lopulta Mbonga ja hänen alaisensa päälliköt alkoivat tuumia, että kylä olisi jätettävä ja etsittävä uutta paikkaa syvemmältä viidakosta.
Mustat sotilaat alkoivat tunkeutua yhä pitemmälle etelään, missä metsä oli tihein, ja haeskella sopivaa seutua rakentaakseen uuden kylän. Yhä useammin häiritsivät nämä vaeltavat metsästäjät Tarzanin heimoa. Viidakon rauhallisessa yksinäisyydessä kuului uusia, outoja ääniä. Nyt ei enää ollut turvaa linnuilla eikä pedoilla. Ihminen oli tullut.
Tosin eräät muut eläimet samoilivat metsässä sekä päivällä että yöllä — rohkeat, julmat pedot — mutta niiden heikommat naapurit pakenivat vain jonkun matkan päähän ja palasivat taas, kun vaara oli ohi.
Mutta toisin on ihmisen laita. Kun hän tulee, silloin useat suuret eläimet vaistomaisesti jättävät alueen ja palaavat harvoin, tuskin milloinkaan. Näin ovat aina menetelleet isot ihmisapinat. Ne väistävät ihmistä, niinkuin ihminen pakenee ruttoa.
Lyhyen aikaa Tarzanin heimo oleili rannikon läheisyydessä, sillä heidän uusi johtajansa ei olisi millään ehdolla tahtonut ainiaaksi jättää pienen majan aarteita. Mutta kun muuan heimon jäsenistä kerran näki heidän sukupolvia vanhalla juomapaikallaan pienen puron rannalla joukon mustia, jotka raivasivat viidakkoa ja rakensivat majoja, eivät apinat halunneet jäädä enää tänne, ja Tarzan johti heidät monta päivämatkaa sisämaahan, erääseen paikkaan, jota ihmisjalka ei ollut vielä milloinkaan polkenut.