"Ahmet Zek, arabialainen, varasti ne minulta", hän huusi, "hän pakotti minut antamaan pussin ja piikivet".
"Näin kaiken sen", vastasi Tarzan, "mutta pussin piikivet eivät olleet Tarzanin piikiviä — ne olivat vain sellaisia kiviä, joita on yllinkyllin jokien pohjalla ja niiden viettävillä rannoilla. Arabialainenkaan ei huolinut niistä, sillä hän viskasi ne vihaisena pois, kun oli nähnyt ne. Minä tahdon takaisin koreat piikiveni — missä ne ovat?"
"En tiedä, en tiedä", huudahti Werper. "Annoinhan ne Ahmet Zekille, muutoin hän olisi tappanut minut. Muutamia minuutteja myöhemmin hän seurasi minua polkua pitkin surmatakseen minut, vaikka oli luvannut olla häiritsemättä minua ja minä ammuin ja tapoin hänet, mutta pussia ei hänellä ollut, ja vaikka etsin jonkun aikaa viidakosta, en voinut löytää sitä."
"Minä löysin sen, kuuletko", murisi Tarzan, "ja löysin myös piikivet, jotka Ahmet Zek oli kiukuissaan heittänyt menemään. Ne eivät olleet Tarzanin piikiviä. Sinä olet kätkenyt ne! Sano minulle, missä ne ovat, muutoin tapan sinut." Ja apinamiehen ruskeat sormet sulkeutuivat hieman lujemmin uhrin kurkun ympäri.
Werper ponnisti päästäkseen vapaaksi. "Hyvä Jumala, loordi Greystoke", onnistui hänen huudahtaa, "tekisittekö murhan saadaksenne kourallisen kiviä?"
Sormet höltyivät hänen kurkultaan, ja hämmästynyt, hajamielinen ilme lievensi harmaiden silmien ankaruutta.
"Loordi Greystoke!" kertasi apinamies. "Loordi Greystoke! Kuka on loordi Greystoke? Missä olen kuullut tuon nimen ennen."
"Mutta, mies, tehän olette loordi Greystoke", huudahti belgialainen. "Putoava kallionlohkare iski päähänne, kun maanjäristys luhistutti siihen maanalaiseen kammioon johtavan käytävän, johon te ja teidän mustat wazirinne olitte tulleet hakemaan kultaharkkoja. Isku hävitti muistinne. Te olette John Clayton, Greystoken loordi, — ettekö todellakaan muista sitä?"
"John Clayton, Greystoken loordi!" kertasi Tarzan. Sitten hän oli hetken vaiti. Pian hänen kätensä nousi epäröiden otsalle, kummastuksen ilme tuli hänen silmiinsä — kummastuksen ja äkillisen selviämisen. Unohdettu nimi oli herättänyt palaavan muistin, joka oli ponnistellut päästäkseen esille. Apinamies hellitti otteensa belgialaisen kurkusta ja hypähti pystyyn.
"Hyvä Jumala!" hän huudahti. "Jane!" Hän kääntyi äkkiä Werperiin päin. "Vaimoni?" hän kysyi. "Miten hänen on käynyt? Maatila on raunioina. Te tiedätte sen. Te olette jossakin yhteydessä kaiken tämän kanssa. Te seurasitte minua Opariin, te varastitte jalokivet, joita luulin sieviksi piikiviksi. Te olette veijari. Älkää koettakokaan sanoa minulle, ettette ole."