Ja kun hän saapui sinne, oli hänen hämmästyksensä ja tyrmistyksensä suuri, sillä keltainen metalli oli kadonnut. Maakamara, jota miesten ja hevosten jalat olivat tallanneet, ei antanut mitään osviittaa. Tuntui siltä kuin harkot olisivat haihtuneet ilmaan.
Apinamies ei käsittänyt ollenkaan, minne kääntyä tai mitä tehdä. Ei ollut merkkiäkään mistään ladusta, joka olisi ilmaissut, että naaras oli ollut siellä. Metalli oli poissa, ja jos naaraalla ja metallilla oli jotakin yhteyttä, näytti hyödyttömältä odottaa häntä nyt, kun jälkimmäinen oli viety muualle.
Kaikki näytti Tarzanin mielestä häviävän häneltä — sievät piikivet, keltainen metalli, naaras, jopa muistikin. Hän oli pahalla tuulella. Hän päätti mennä takaisin viidakkoon hakemaan Tshulkia, ja niin hän kääntyikin taas metsää kohti. Hän matkasi nopeasti, harppoen tasangon poikki pitkin, kevein askelin, ja metsän reunassa hän kiipesi puihin ketterästi ja joustavasti kuin pikku marakatti.
Hänen matkallaan ei ollut mitään päämäärää — hän vain samosi eteenpäin viidakon halki. Esteettömän liikunnon tuottama ilo oli hänen pääasiallinen kiihoittimensa, ja toivo saada sattumalta jotakin selvää Tshulkista ja naaraasta oli toisarvoisena kannustimena.
Kahden päivän ajan hän kuljeskeli sinne tänne tappaen, syöden, juoden ja nukkuen, missä milloinkin parhaiten sopi. Kolmannen päivän aamuna hänen sieraimiinsa tuli miehen ja hevosen tuskin huomattava haju. Hän muutti heti suuntaansa ja liukui ääneti oksia pitkin sinne päin, mistä haju tuntui.
Ei kulunut kauan, ennenkuin hän tapasi yksinäisen ratsastajan matkalla itää kohti. Hän sai heti silmiensä avulla vahvistuksen siitä, mitä hänen nenänsä oli jo aavistanut — ratsastaja oli se, joka oli varastanut hänen sievät piikivensä. Raivon välähdys leimahti äkkiä harmaissa silmissä, kun apinamies laskeutui alemmille oksille, kunnes oli melkein suoraan pahaa aavistamattoman Werperin yläpuolella.
Vain nopea loikkaus, ja belgialainen tunsi raskaan ruumiin syöksyvän hänen kauhistuneen ratsunsa selkään. Hevonen hypähti korskuen eteenpäin. Jättiläiskäsivarret kietoutuivat ratsastajan ympäri, hänet raastettiin silmänräpäyksessä satulasta, ja hän huomasi lopulta makaavansa kapealla polulla alastoman valkoisen jättiläisen ollessa polvillaan hänen rintansa päällä.
Werper tunsi vangitsijansa heti, nähdessään miehen kasvot, ja hänen piirteilleen levisi pelon kalpeus. Vahvat sormet tarttuivat hänen kurkkuunsa, oikeat terässormet. Hän yritti huutaa, rukoilla henkensä puolesta, mutta julmat sormet riistivät häneltä puhekyvyn yhtä varmasti kuin ne aikoivat riistää hengenkin.
"Koreat piikivet?" huudahti hänen rintaansa rutistava mies. "Mitä olet tehnyt koreilla piikivillä — Tarzanin koreilla piikivillä?"
Tarzanin sormet höltyivät vastauksen antamista varten. Kotvan aikaa saattoi Werper vain tavoitella henkeään ja yskiä. Lopulta hän kykeni taas puhumaan.