Ja kun hän lopulta löysi sen, puristi hän sitä rintaansa vasten ja vaipui lattialle nyyhkyttäen ja uupuneena. Monen minuutin ajan hän makasi siinä vavisten ja murtuneena. Mutta lopulta hän kohottautui istumaan ottaen tulitikun taskustaan, sytytti jäljellejääneen kynttilänpätkän. Saatuaan valoa hän huomasi helpommaksi tyynnyttää hermonsa, ja pian hän taas eteni pitkin tunnelia, etsien pääsytietä. Hirveä kirkaisu, joka oli kuulunut ylhäältä vanhasta kaivosaukosta, vaivasi häntä yhä, niin että hän vapisi kauhuissaan, kun kuuli oman varovaisen kulkunsa aiheuttamia ääniä.
Hän oli päässyt eteenpäin vain vähän matkaa, kun hänen mielipahakseen tuli vastaan muurattu seinä, joka esti hänen etenemisensä, se kun sulki tunnelin täydellisesti kaikille tahoille. Mitähän se saattoi merkitä? Werper oli sivistynyt ja älykäs mies. Hänen sotilaallinen kasvatuksensa oli opettanut häntä käyttämään järkeään siihen tarkoitukseen, johon se oli aiottu. Tämäntapainen umpinainen tunneli oli järjettömyyttä. Tunnelin täytyi jatkua seinän toisella puolen. Joku oli joskus menneisyydessä tukkinut sen syystä, jota oli mahdoton arvata. Mies alkoi tarkastella muuria kynttilän valossa. Hän huomasi ilokseen, että kivestä hakatut ohuet tiilet, joista se oli tehty, liittyivät toisiinsa höllästi ilman muurilaastia tai sementtiä.
Hän kiskaisi erästä kiveä ja huomasi riemukseen, että se oli helposti liikutettavissa. Hän irrotti kivet toisen toisensa jälkeen, kunnes oli saanut syntymään niin suuren aukon, että siitä mahtui hänen ruumiinsa, ja ryömi sitten suureen matalaan huoneeseen. Sen toisessa päässä sulki ovi taas hänen tiensä, mutta sekin avautui hänen ponnistuksistaan, sillä se ei ollut lukossa. Hänen eteensä tuli nyt pitkä pimeä käytävä, mutta ennenkuin hän oli päässyt kauaksikaan, paloi hänen kynttilänsä loppuun, kärventäen hänen sormiaan. Päästäen kirouksen hän pudotti sen lattialle, missä se lepatti hetken ja sammui.
Hän haparoi hitaasti eteenpäin, tunnustellen käsillään tunnelin seiniä ja siirtäen varovasti jalkojaan lattialla, ennenkuin uskalsi astua yhtään askelta. Hän ei voinut sanoa, kuinka pitkälti hän hiipi sillä tavoin, mutta lopulta, tuntiessaan, että tunneli oli loppumattoman pitkä, ja väsyneenä ponnistuksistaan, kauhusta ja unen puutteesta hän päätti laskeutua pitkäkseen ja levätä, ennenkuin taas lähtisi kauemmaksi.
Hänen herätessään ei ympäröivässä pimeydessä näkynyt mitään muutosta.
Hän oli ehkä maannut sekunnin tai koko päivän — hän ei tiennyt sitä.
Mutta se seikka, että hän tunsi itsensä virkistyneeksi ja nälkäiseksi,
osoitti hänen tosiaan nukkuneen jonkun aikaa.
Hän alkoi taas hapuilla eteenpäin, mutta tällä kertaa hän oli edennyt vain lyhyen matkan, kun joutui huoneeseen, johon pääsi valoa katossa olevasta aukosta. Tästä aukosta ulottuivat sementtiportaat huoneen lattialle.
Pyöriöstä saattoi Werper nähdä auringon heijastuvan tukeviin pylväisiin, joiden ympärillä oli kiemurtelevia viiniköynnöksiä. Hän kuunteli, mutta ei kuullut muuta ääntä kuin tuulen suhinaa lehtevissä oksissa, lintujen käheitä huutoja ja marakattien rupatusta.
Hän nousi rohkeasti portaita ylöspäin ja huomasi olevansa pyöreällä pihamaalla. Juuri hänen edessään oli kivialttari, jossa oli ruosteenruskeita pilkkuja. Sillä hetkellä ei Werper edes koettanut selittää näiden tahrojen alkuperää — myöhemmin niiden merkitys tuli liiankin kaamealla tavalla ilmi.
Lukuunottamatta juuri alttarin takana olevaa aukkoa lattiassa, josta belgialainen oli tullut pihamaalle alhaalta maanalaisesta kammiosta, hän näki useita ovia, jotka veivät pihalta pois, ollen lattian tasalla. Ylhäällä oli joka taholla pyöreän pihamaan ympärillä joukko avonaisia parvekkeita. Apinoita hyppeli autioiden raunioiden joukossa, ja loistavanvärisiä lintuja lenteli sinne tänne pylväiden ja parvekkeiden välitse korkealla hänen päänsä yllä, mutta ihmisten läsnäolosta ei näkynyt merkkiäkään. Werper tunsi huojennusta. Hän huoahti ikäänkuin suuri paino olisi poistettu hänen hartioiltaan. Hän astui askeleen erästä ovea kohti ja pysähtyi sitten, silmät hämmästyksestä ja kauhusta selällään, sillä melkein samalla hetkellä avautui tusina ovia pihan seinässä ja lauma kauhistavia miehiä syöksyi hänen kimppuunsa.
Ne olivat Oparin liekehtivän jumalan pappeja, samoja takkuisia, kyhmyisiä ja rumia pikku miehiä, jotka vuosi sitten olivat laahanneet Jane Claytonin uhrialttarille juuri tässä samassa paikassa. Heidän pitkät käsivartensa, heidän likekkäiset ilkeät silmänsä ja matalat, taaksepäin kaltevat otsansa tekivät heidät niin eläimellisen näköisiksi, että lamauttavan kauhun kouristus värisytti belgialaisen järkytettyjä hermoja.