ENSIMMÄINEN LUKU
Belgialainen ja arabialainen
Luutnantti Albert Werper sai kiittää vain tahraamansa nimen mainehikkuutta siitä, että hän töin tuskin välttyi tulemasta erotetuksi sotapalveluksesta. Alussa hän oli ollut nöyrästi kiitollinen, että hänet oli lähetetty tälle Jumalan hylkäämälle Kongon sotilasasemalle sen sijaan että hänet olisi asetettu sotaoikeuden eteen, kuten hän oli täydellä syyllä ansainnut. Mutta nyt oli kuuden kuukauden yksitoikkoinen elämä, kauhea eristys ja yksinäisyys saanut aikaan muutoksen. Nuori mies mietti alituisesti kohtaloansa. Hänen päivänsä kuluivat sairaalloisessa itsesurkuttelussa, ja tämä herätti lopuksi hänen heikossa ja horjuvassa mielessään vihaa niitä vastaan, jotka olivat lähettäneet hänet tänne — juuri niitä miehiä vastaan, joita hän alussa oli sydämestään kiittänyt siitä, että he olivat pelastaneet hänet upseeriarvon häpeällisestä menetyksestä.
Hän kaipasi suuresti Brysselin iloista elämää, — paljon enemmän kuin koskaan oli katunut niitä syntejä, jotka olivat temmanneet hänet pois tästä iloisimmasta pääkaupungista, ja päivien vieriessä hän alkoi kohdistaa vihantunteitaan sen viranomaiseen edustajaan Kongossa, joka oli ajanut hänet maanpakoon — omaan kapteeniinsa ja lähimpään esimieheensä.
Tämä upseeri oli kylmä, harvapuheinen mies ja herätti vain vähän rakkautta alaisissaan, mutta hänen pienen joukkonsa mustat soturit kunnioittivat ja pelkäsivät häntä.
Werperillä oli tapana istua tuntikausia tuijottamassa esimiestään, kun he kumpikin yhteisen asuntonsa kuistikolla polttelivat iltasavukkeitaan hiljaisuuden vallitessa, jota ei kumpikaan näyttänyt haluavan rikkoa. Luutnantin mieletön viha kasvoi lopulta jonkinlaiseksi vimmaksi. Kapteenin luontaisen vaiteliaisuuden hän selitti tahalliseksi yritykseksi häväistä häntä aikaisempien hairahdustensa vuoksi. Hän kuvitteli esimiehensä halveksivan häntä, ja näin ollen hän raivosi ja oli kiihtynyt sydämessään, kunnes eräänä iltana hänen hulluutensa äkkiä puhkesi murhanhimoksi. Hän hypisteli kupeellaan riippuvan revolverin päätä, hänen silmänsä kapenivat ja hänen otsansa rypistyi. Vihdoin hän alkoi puhua.
"Nyt te olette herjannut minua viimeisen kerran!" hän huudahti hypähtäen pystyyn. "Olen upseeri ja herrasmies, enkä aio tätä enää kärsiä, vaan vaadin teiltä selitystä, te sika!"
Kapteeni kääntyi alaistaan kohti hämmästyksen ilme kasvoillaan. Hän oli ennenkin nähnyt miehiä viidakkohulluuden uhreina — yksinäisyyden ja loputtoman mietiskelyn aiheuttaman hulluuden, johon ehkä sekoittui hieman kuumetta.
Hän nousi ja ojensi kätensä laskeakseen sen toisen olkapäälle. Hänen huulillaan oli tyynnyttäviä sanoja, mutta hän ei saanut niitä enää lausua. Werper käsitti esimiehensä liikkeen yritykseksi käydä hänen kimppuunsa. Hänen revolverinsa oli kapteenin sydäntä kohti suunnattuna, ja tämä oli tuskin astunut askeleen, kun Werper veti liipaisimesta. Yhtään valitusääntä päästämättä mies vaipui kuistikon karkeatekoiselle lattialle, ja hänen kaatuessaan hajautui Werperin aivoja verhonnut sumu, niin että hän näki itsensä ja juuri tekemänsä teon samassa valossa kuin nekin, jotka tulisivat hänet tuomitsemaan.
Hän erotti kiihtyneitä huudahduksia sotamiesten asunnolta päin ja kuuli miesten juoksevan häntä kohti. He ottaisivat hänet kiinni, ja jolleivät he tappaisi häntä, veisivät he hänet Kongo-virtaa pitkin paikkaan, jossa asetusten mukainen sotaoikeus tekisi saman teon yhtä tehokkaasti, vaikkakin säännöllisemmällä tavalla.