Werperillä ei ollut halua kuolla. Hän ei ollut milloinkaan ennen niin suuresti halunnut elää kuin tällä hetkellä, jolloin hän oli niin täydellä syyllä menettänyt elämisoikeutensa. Miehet lähestyivät häntä. Mitä hänen piti tehdä? Hän katsahti ympärilleen ikäänkuin etsien jotakin kouraan tuntuvan pätevää syytä rikokseen, mutta näki vain sen miehen ruumiin, jonka oli niin aiheettomasti ampunut.
Hän kääntyi epätoivoissaan ja pakeni lähestyvien sotamiesten tieltä. Hän juoksi pihan poikki, revolveri yhä tiukasti käteen puristettuna. Portilla hänet pysähdytti vahti. Werper ei jäänyt neuvottelemaan hänen kanssaan eikä käyttänyt hyväkseen virka-asemansa suomia etuja — kohotti vain aseensa ja ampui syyttömän neekerin kuoliaaksi. Hetkeä myöhemmin pakolainen oli temmannut portin auki ja kadonnut viidakon pimeyteen, otettuaan kuitenkin ensin haltuunsa kuolleen vahdin pyssyn ja patruunavyöt.
Koko sen yön Werper pakeni yhä kauemmaksi aarniometsän syvyyksiin. Kerran toisensa jälkeen sai leijonan ääni hänet pysähtymään ja kuuntelemaan, mutta sitten hän läksi taas eteenpäin, pyssy laukaisuun valmiina, sillä hän pelkäsi enemmän takanaan tulevia inhimillisiä vainoojia kuin villejä petoja edessään.
Päivä sarasti vihdoin, mutta mies ponnisteli yhä eteenpäin. Kaikki nälän ja väsymyksen tunne katosi hänen ajatellessaan mahdollisen kiinnijoutumisen kauhuja. Hän saattoi ajatella vain pakenemista. Hän ei uskaltanut pysähtyä lepäämään tai syömään ennenkuin kaikki takaa-ajon vaara olisi ohi, ja niin hän hoiperteli eteenpäin, kunnes lopulta kaatui eikä jaksanut enää nousta. Hän ei voinut sanoa, kuinka pitkälle oli paennut, eikä koettanutkaan saada sitä tietoonsa. Kun hän ei enää päässyt kauemmaksi, ei hän tietänyt voimiensa loppumisesta, sillä hän oli tajuttomana pelkästä uupumuksesta.
Tässä tilassa hänet löysi arabialainen Ahmet Zek. Ahmetin seuralaiset olisivat tahtoneet syöstä keihään perivihollisensa ruumiiseen, mutta Ahmet tahtoi toista. Hän aikoi ensin kuulustella belgialaista. Helpompaa oli kuulustella miestä ensin ja tappaa hänet sitten kuin tappaa hänet ensin ja kuulustella jälkeenpäin.
Niinpä hän kuljetti luutnantti Albert Werperin omaan telttaansa, ja siellä orjat antoivat vangille viiniä ja ruokaa vähissä erin, kunnes hän lopulta tuli tuntoihinsa. Avatessaan silmänsä hän näki vieraiden mustien miesten kasvoja ympärillään, ja juuri teltan ulkopuolella näkyi arabialaisen hahmo. Hänen omien sotamiestensä univormuja ei näkynyt missään.
Arabialainen kääntyi ja nähdessään vangin avoimet silmät itseensä suunnattuina astui telttaan.
"Minä olen Ahmet Zek", hän ilmoitti. "Kuka olet sinä ja mitä teet maassani? Missä ovat sotamiehesi?"
Ahmet Zek! Werperin silmät kävivät suuriksi, ja hänen rohkeutensa lannistui. Hän oli kaikkein pahamaineisimman murhamiehen kynsissä — sellaisen, joka vihasi kaikkia eurooppalaisia ja etenkin belgialaisessa univormussa olevia. Vuosikausia olivat Belgian Kongon sotavoimat käyneet hyödytöntä sotaa tätä miestä ja hänen seuralaisiaan vastaan, eikä siinä milloinkaan ollut kummallakaan puolella pyydetty tai odotettu armoa.
Mutta nyt Werper näki juuri miehen belgialaisvihassa heikon toivonsäteen. Arabialainen oli itsekin henkipatto ja lainsuojaton. Siinä suhteessa heillä ainakin oli yhteisiä etuja valvottavina, ja Werper päätti käyttää tätä asiain tilaa hyväkseen mahdollisimman edullisesti.