Hetkeä myöhemmin oli nuori nainen saarrettu ja aseetonna. Sanaakaan sanomatta rosvot raastoivat hänet huvilasta. Jättimäinen neekeri nosti hänet satulaan, ja sillä aikaa kun rosvot etsivät huvilasta ja ulkorakennuksista ryöstettävää tavaraa, ratsasti hän saaliinsa kanssa portin ulkopuolelle ja odotti herransa tuloa.
Jane Clayton näki rosvojen tuovan hevoset aitauksesta ja ajavan karjan niityiltä. Hän näki kodistaan ryöstettävän kaikki, millä arabialaisten mielestä oli jotakin arvoa. Sitten hän näki, kuinka soihtu heitettiin taloon ja liekit alkoivat nuoleskella sitä, mikä oli jäljellä.
Ja lopuksi, kun rosvot kokoontuivat yhteen, tyydytettyään raivonsa ja ahneutensa pyyteet, ja ratsastivat hänen kanssaan pohjoista kohti, näki hän savun ja liekkien nousevan korkealle taivaalle, kunnes tien kääntyessä tiheisiin metsiin surkea näky katosi hänen silmistään.
Kun liekit tunkeutuivat arkihuoneeseen ja lennättelivät haaraisia kielekkeitä nuoleskelemaan kuolleiden ruumiita, liikahti muuan hahmo siinä kaameassa joukossa, jonka verinen kamppailu oli aikoja sitten tyyntynyt. Jättimäinen neekeri kääntyi toiselle kyljelleen ja avasi verestävät, kivistävät silmänsä. Mugambi, jonka arabialaiset olivat jättäneet kuolleena jälkeensä, oli yhä elossa. Kuumat liekit olivat melkein hänen kimpussaan, kun hän nousi vaivaloisesti käsiensä ja polviensa varaan ja ryömi hitaasti ovea kohti.
Kerran toisensa jälkeen hän vaipui voimattomana lattiaan, mutta nousi joka kerta jälleen ja jatkoi surkeata matkaansa turvallisuutta kohti. Loputtomalta tuntuvan ajan perästä, jonka kuluessa liekit olivat kiihtyneet todelliseksi pätsiksi huoneen toisessa päässä, onnistui ison mustan päästä kuistikolle, vieriä portaita alas ja ryömiä läheisen pensaan viileään turvaan.
Koko yön hän makasi siellä, vuoroin tiedottomana, vuoroin selvästi tuntien tuskansa. Tajullaan ollessaan hän katseli villin vihan vallassa kellertäviä liekkejä, joita yhä kohosi palavista karjatarhoista ja heinäkasoista. Saaliinhaussa oleva leijona liikkui likellä, mutta jättimäinen musta ei pelännyt. Hänen rajun mielensä täytti yksi ainoa ajatus — kostoa! kostoa! kostoa!
SEITSEMÄS LUKU
Oparin aarrekammio
Jonkun aikaa Tarzan makasi siinä, mihin oli kaatunut aarrehuoneen lattialle Oparin raunioituneiden muurien alle. Hän makasi kuin kuollut, mutta hän ei ollut kuollut. Lopulta hän liikahti. Hänen silmänsä avautuivat, mutta eivät nähneet huoneen pilkkopimeydessä mitään. Hän kohotti käden päähänsä, ja kun hän otti sen pois, oli se tahmeana hyytyneestä verestä. Hän haisteli sormiaan kuten villieläin haistelisi lämmintä verta haavoittuneessa käpälässään.
Hän nousi hitaasti istumaan — ja kuunteli. Yksikään ääni ei kantautunut hänen hautansa etäisiin syvyyksiin. Hän kompuroi pystyyn ja kulki haparoiden harkkorivien keskitse. Kuka hän oli? Missä hän oli? Hänen päätään kivisti, mutta muuten hän ei tuntenut mitään pahoja seurauksia iskusta, joka oli kaatanut hänet. Hän ei muistanut tapaturmaa eikä myöskään muistanut, mitä oli tapahtunut ennen sitä.