Hän siveli käsillään raajojansa, vartaloaan ja päätänsä kuin vieras henkilö. Hän tunnusteli nuolikoteloa selässään ja veistä lannevaatteessaan. Jokin seikka pyrki hänen aivoissaan jälleen tietoisuuteen. Ah, nyt hän tiesi. Jotakin puuttui. Hän ryömi pitkin lattiaa hapuillen kädellään esinettä, jonka hänen vaistonsa sanoi kadonneen. Lopulta hän löysi sen — raskaan sotakeihään, joka menneinä vuosina oli ollut niin tärkeänä tekijänä hänen jokapäiväisessä elämässään, melkeinpä hänen olemassaolossaan — niin läheisesti se oli liittynyt hänen kaikkiin tekoihinsa siitä ammoin menneestä päivästä lähtien, jolloin hän oli temmannut ensimmäisen keihäänsä villin kasvatuksen uhriksi joutuneen neekerin ruumiista.
Tarzan oli varma, että oli olemassa toinen, suloisempi maailma kuin se, joka rajoittui häntä ympäröivän neljän kiviseinän väliseen pimeyteen. Hän jatkoi etsintäänsä ja löysi lopulta oviaukon, joka vei sisäänpäin kaupungin ja temppelin alle. Hän asteli tätä pitkin hyvin huolettomasti, tullen kiviportaille, jotka johtivat ylöspäin korkeammalle tasanteelle. Hän nousi niitä ylös ja vaelsi eteenpäin kaivosaukkoa kohti.
Mikään ei kannustanut hänen vioittunutta muistiaan, niin että hän olisi tajunnut olevansa vanhastaan tutussa ympäristössä. Hän tallusteli pimeän läpi ikäänkuin olisi mennyt aukean tasangon poikki keskipäivän loistavassa auringonpaisteessa, ja äkkiä tapahtui se, minkä pitikin tapahtua hänen uhkarohkean etenemisensä vuoksi.
Hän tuli aukon partaalle, astui tyhjään kohtaan, kaatui eteenpäin ja syöksyi alas sysimustaan syvyyteen. Pitäen yhä kiinni keihäästään hän molskahti veteen ja vajosi pinnan alle painuen syvyyksiin.
Hän ei ollut pudotessaan loukannut itseään, ja noustessaan pinnalle hän pudisti veden silmistään ja huomasi voivansa nähdä. Kaivoon kuulsi päivänvaloa aukosta, joka oli korkealla hänen päänsä päällä. Se valaisi heikosti kaivon sisäseinät. Tarzan tuijotti ympärilleen. Hän näki vedenpinnan rajassa suuren reiän kosteassa ja limaisessa seinässä. Hän ui sen luokse ja kiskoi itsensä tunnelin märälle lattialle.
Hän eteni uutta latua pitkin, mutta nyt hän meni varovasti, sillä Apinain Tarzan otti oppia kokemuksistaan. Odottamaton kuilu oli opettanut häntä olemaan varovainen, kun kulki pimeitä käytäviä — hän ei tarvinnut enää toista opetusta.
Pitkän matkaa käytävä jatkui suorana kuin nuoli. Lattia oli liukas, ikäänkuin kaivon tulvivat vedet olisivat aika ajoin vuotaneet sen yli ja peittäneet sen. Tämäkin seikka hidastutti Tarzanin menoa, sillä hän pysyi vain vaivoin pystyssä.
Käytävän päässä alkoivat uudet portaat. Hän nousi niitä ylöspäin. Ne kääntyivät sinne tänne monta kertaa, vieden lopulta pieneen, pyöreään huoneeseen. Sen hämäryyttä hälvensi heikko valo, joka tuli putkimaisesta aukosta. Tämä aukko, läpimitaltaan useita jalkoja, lähti huoneen katon keskipalkalta ja kohosi noin sadan jalan korkeuteen, päättyen sitten kiviristikkoon, jonka läpi Tarzan voi nähdä sinisen, auringonvalaiseman taivaan.
Uteliaisuus kannusti apinamiestä tutkimaan ympäristöä. Pyöreän huoneen ainoana kalustona olivat moniaat metallivanteiset kuparihelaiset arkut. Tarzan koetti niitä kädellään. Hän tunnusteli kupariheloja, veti saranoita ja nosti vihdoin sattumalta erään arkun kantta.
Mielihyvän huudahdus pääsi hänen huuliltaan, kun hän näki sen korean sisällön. Siellä oli suuri astia täynnä kimaltelevia kiviä, jotka välkkyivät ja loistivat kammion himmeässä valossa. Tarzan, joka tapaturmansa kautta oli joutunut alkuperäiseen tilaansa, ei ollenkaan käsittänyt löytönsä satumaista arvoa. Hänestä ne olivat vain sieviä piikiviä. Hän työnsi kätensä niiden joukkoon ja antoi verrattoman kalliiden jalokivien solua sormiensa välitse. Melkein kaikki olivat hiotut, ja hän kokosi niitä kourallisen ja täytti pussin, joka riippui hänen kupeellaan — hiomattomat kivet hän työnsi takaisin arkkuihin.