Apinamies oli tietämättään osunut Oparin unohdettuun aarrehuoneeseen. Se oli ollut aikoja sitten hautautuneena liekehtivän jumalan temppelin alle keskivälille sellaista sysimustaa käytävää, jota muinaisten auringonpalvojien taikauskoiset jälkeläiset eivät olleet joko uskaltaneet tai huolineet tutkia.
Väsyen lopulta kivillä leikkimiseen Tarzan jatkoi matkaansa käytävää pitkin, joka jyrkästi nousten vei aarrehuoneesta ylöspäin. Kiemurrellen ja kaarrellen, mutta aina pyrkien ylöspäin, tunneli johti hänet yhä lähemmäksi maanpintaa päätyen lopuksi matalakattoiseen huoneeseen, joka oli valoisampi kuin mikään niistä, missä hän oli tähän mennessä käynyt.
Hänen yläpuolellaan oli katossa aukko, jonne veivät sementtiportaat, ja aukosta näkyi loistava, auringon valaisema näyttämö. Tarzan katseli viiniköynnösten peittämiä pylväitä hieman ihmetellen. Hän rypisteli otsaansa, koettaen muistutella mieleensä jotakin samanlaista aikaisempaa näkyä. Hän ei ollut varma itsestään. Hänen mielessään oli aina kiduttava ajatus, että jokin seikka pysyisi häneltä salassa, — että hänen pitäisi tietää monia asioita, mutta ei tiennytkään.
Hänen vakava mietiskelynsä keskeytettiin räikeästi — aukosta hänen yläpuoleltaan kuului jyrisevää karjuntaa. Karjuntaa seurasi miesten ja naisten huutoja ja kiljaisuja. Tarzan tarttui lujemmin keihääseensä ja nousi portaita. Hänen silmiinsä tuli omituinen näky, kun hän pääsi puolipimeästä kellarista temppelin häikäisevään valoon.
Olennot, jotka hän näki edessään, hän tunsi helposti — siinä oli miehiä ja naisia ja suuren suuri leijona. Miehet ja naiset pötkivät oviaukkoja kohti turvaan. Leijona seisoi erään olennon ruumiilla, jolla oli ollut huonompi onni kuin toisilla. Se oli keskellä temppeliä. Suoraan Tarzanista eteenpäin seisoi muuan nainen kivimöhkäleen vieressä. Kiven päällä oli pitkällään mies, ja kun apinamies tarkkasi edessään olevaa näyttämöä, näki hän leijonan kauhistavana mulkoilevan niihin kahteen, jotka olivat jääneet temppeliin. Villistä kurkusta kuului taas jyrisevää karjuntaa, nainen kiljahti ja kaatui pyörtyneenä miehen ruumiille, joka oli pitkällään hänen edessään kivialttarilla.
Leijona eteni muutamia askelia ja kyyristyi. Kiemurassa olevan hännän pää värisi hermostuneesti. Se aikoi juuri hyökätä, kun sen silmät kiintyivät apinamieheen.
Maatessaan avuttomana alttarilla Werper näki suuren pedon valmistautuvan hyppäämään hänen kimppuunsa. Hän näki äkillisen muutoksen eläimen ilmeessä, kun sen silmät siirtyivät johonkin, mikä oli alttarin toisella puolen häneltä näkymättömissä. Hän näki kauhistavan luontokappaleen nousevan seisomaan. Muuan hahmo vilahti Werperin ohi. Hän näki mahtavan käsivarren kohoavan, ja tukeva keihäs sinkosi leijonaa kohti ja hautautui sen leveään rintaan.
Hän näki leijonan tavoittelevan ja tempovan aseen vartta, ja sitten hän näki — tosiaan ihmeiden ihme! — alastoman jättiläisen, joka oli viskannut aseen, hyökkäävän suuren pedon kimppuun, vain pitkä veitsi kädessä valmiina kohtaamaan eläimen hirvittäviä torahampaita ja kynsiä.
Leijona nousi takajaloilleen, käydäkseen uuden vihollisensa kimppuun. Peto murisi hirvittävästi, ja sitten belgialainen hämmästyksekseen kuuli samanlaista villiä murinaa sen miehen huulilta, joka syöksyi pedon kimppuun.
Tarzan vältti leijonan kynsien ensimmäisen, äkillisen raapaisun astumalla nopeasti sivulle. Syöksähtäen pedon viereen hän hyppäsi sen keltaisenruskeaan selkään. Hänen kätensä kiertyivät tuuheaharjaisen kaulan ympärille, ja hänen hampaansa uppoutuivat syvälle eläimen lihaan. Karjuen, hyppien, maassa kieriskellen ja kaikin tavoin ponnistellen koetti jättimäinen kissaeläin päästä irti tästä villistä vihollisesta, ja koko ajan iski suuri ruskea nyrkki pitkän terävän, veitsen yhä uudestaan pedon kylkeen.