Tarzanissa ei löytö herättänyt vähintäkään kummastusta tai mielenkiintoa. Luontainen tottumus väkivaltaiseen kuolemaan oli tehnyt hänet tällaisissa asioissa tunteettomaksi. Hänen vereksen sivistyksensä luoma hienous oli kadonnut häntä kohdanneessa surkeassa onnettomuudessa, ja jäljelle olivat jääneet vain alkeelliset mielikuvat, jotka hänen lapsena saamansa opetus oli häviämättömästi painanut hänen sieluunsa.
Kaalan opetukset, Kertshakin, Tublatin ja Terkozin esimerkit ja neuvot olivat nyt perustana hänen kaikkiin ajatuksiinsa ja tekoihinsa. Hän säilytti koneellisen tiedon ranskan ja englannin kielistä. Werper oli puhunut hänelle ranskaa, ja Tarzan oli vastannut samalla kielellä tajuamatta tietoisesti, että oli poikennut ihmisapinoiden puheenparresta, jota käyttäen hän oli keskustellut Lan kanssa. Jos Werper olisi käyttänyt englantia, olisi tulos ollut sama.
Tuona yönä, miesten istuessa leiritulensa edessä, Tarzan leikki taas loistavilla helyillään. Werper kysyi häneltä, mitä ne olivat ja mistä hän oli löytänyt ne. Apinamies vastasi, että ne olivat korean värisiä kiviä, joista hän aikoi sommitella kaulanauhan, ja että hän oli löytänyt ne syvältä liekehtivän jumalan temppelin uhripihan alta.
Werper tunsi huojennusta huomatessaan, ettei Tarzan käsittänyt jalokivien arvoa. Tämän johdosta belgialaisen oli helpompi saada ne haltuunsa. Mahdollisesti mies antaisi ne hänelle, jos hän pyytäisi. Werper ojensi kätensä pientä pinoa kohti, jonka Tarzan oli laittanut eteensä laakealle puupalalle.
"Näyttäkää minulle niitä!" sanoi belgialainen.
Tarzan laski suuren kämmenensä aarteen yli. Hän paljasti hampaansa ja murisi. Werper veti kätensä nopeammin takaisin kuin oli ojentanut. Tarzan alkoi jälleen leikkiä jalokivillä ja keskustella Werperin kanssa ikäänkuin ei olisi tapahtunut mitään tavatonta. Hän oli vain osoittanut eläimen kateellista omaisuutensa suojelemisvaistoa. Kun hän sai saalista, jakoi hän lihan Werperin kanssa, mutta jos Werper olisi sattumaltakin koskenut Tarzanin osuuteen, olisi hän nostanut saman villin ja paheksuvan varoitusmurinan.
Tästä tapauksesta alkaen belgialaisen rinnassa heräsi suuri pelko villiä toveria kohtaan. Hän ei ollut milloinkaan oikein käsittänyt sitä muutosta Tarzanissa, jonka isku hänen päähänsä oli aiheuttanut, — hän oli selittänyt sen muistin menettämisestä johtuneeksi. Werper ei ollut tiennyt, että Tarzan kerran oli ollut tosiaan villi viidakon peto, ja näin ollen hän ei tietystikään voinut arvata, että mies oli palannut siihen tilaan, jossa hänen lapsuutensa ja nuoruutensa oli kulunut.
Nyt Werper näki englantilaisessa vaarallisen hourupään, jonka pieninkin epämieluinen tapaus saisi hyökkäämään raatelevine hampaineen hänen kimppuunsa. Werper ei koettanut hetkeksikään tuudittautua siihen luuloon, että hän menestyksellisesti voisi puolustautua apinamiehen hyökkäystä vastaan. Hänen ainoa toivonsa oli päästä toverista irti ja kiiruhtaa Ahmet Zekin kaukaista leiriä kohti niin nopeasti kuin voi. Mutta ollen aseistettu vain uhriveitsellä Werper epäröi lähteä samoamaan viidakon läpi. Tarzan oli turvana, jota ei ollenkaan sopinut halveksia — suuriakin petoja vastaan, kuten Werperillä oli syytä tunnustaa sen nojalla, mitä hän oli joutunut näkemään Oparin temppelissä.
Lisäksi oli Werperin ahnas mieli kiintynyt jalokivipussiin, joten häntä raastoivat erilaiset tunteet, ahneus ja pelko. Mutta voimakkaimpana paloi hänen rinnassaan ahneus, niin että hän mieluummin uhmasi vaaroja ja kärsi kauhuja, joita mielipuoleksi luulemansa miehen alituinen seura hänessä herätti, kuin luopua toivosta saada haltuunsa se kokonainen omaisuus, joka oli pienessä pussissa.
Kolmantena päivänä heidän lähdettyään Oparista Tarzanin terävät korvat kuulivat ääniä, jotka ilmaisivat, että heidän takanaan oli ihmisiä. Werper ei kuullut muuta kuin viidakkohyönteisten surinaa ja marakattien ja lintujen rupattavaa ääntelyä.