La tahtoo kostaa
Heilutellen itseään puusta puuhun laajassa ympyrässä viidakon läpi tuli apinamies joelle toisessa paikassa, joi ja lähti taas puihin. Ja kun hän metsästeli, kokonaan unohtaen menneisyyden ja välittämättä tulevaisuudesta, vaelsi kolkko ja kauhistava karavaani häntä etsien pimeiden viidakkojen ja avoimien puistomaisten paikkojen halki ja laajojen niittyjen poikki, joilla lukemattomia salaperäisiä maanosan ruohonsyöjiä kävi laitumella. Karavaanissa oli viisikymmentä hirveätä miestä, joilla oli karvaiset ruumiit ja kyhmyiset, väärät raajat. Heillä oli aseinaan veitsiä ja suuria ryhmysauvoja, ja heidän etunenässään samosi melkein alaston, verrattoman kaunis nainen. Hän oli Oparin La, liekehtivän jumalan ylipapitar, ja hänen kanssaan oli viisikymmentä kauheata pappia etsimässä pyhän uhriveitsen anastajaa.
Ylipapitar oli suunniltaan vihasta, ja hänen sydämensä kiehui kiukkua Apinain Tarzania kohtaan. Halveksitun naisen raivo lisäsi monin verroin uskonnollisen yltiöpään kiihkoa, jonka alttari oli häväisty. La oli kahdesti tarjonnut sydämensä jumalaiselle apinamiehelle ja kahdesti saanut torjuvan vastauksen. La tiesi olevansa kaunis — ja hän oli kaunis, hän oli ruumiillisesti täydellinen olento, ei ainoastaan esihistoriallisen Atlantiksen mittapuun, vaan myöskin nykyisten aikojen käsityksen mukaan. Ennen Tarzanin ensi tuloa Opariin ei La ollut milloinkaan nähnyt muita miehiä kuin oman heimonsa eriskummaisia, käpristyneitä rumilaita. Jollei kohtalo toisi muita miehiä Opariin, täytyisi hänen ennemmin tai myöhemmin mennä naimisiin jonkun sellaisen kanssa, ettei ylipapitarten sarjassa tulisi keskeytystä.
Tarzanin tulo oli herättänyt Lan rinnassa villin toivon, että vanhan ennustuksen toteutuminen oli vihdoinkin likellä. Mutta vielä voimakkaammin se oli herättänyt rakkauden kuuman liekin sydämessä, joka muutoin ei olisi milloinkaan tiennyt tämän kaikki kuluttavan intohimon merkitystä, sillä Lan kaltainen ihmeellinen olento ei olisi milloinkaan tuntenut rakkautta ketään Oparin vastenmielistä pappia kohtaan. Tapa, velvollisuus ja uskonnollinen into olisivat ehkä pakottaneet sellaiseen liittoon, mutta Lan puolelta ei siinä olisi ollut rakkautta. Hän oli kasvanut nuoreksi naiseksi kylmänä ja sydämettömänä olentona, tuhansien muiden kylmien, sydämettömien, kauniiden naisten tyttärenä, jotka eivät olleet milloinkaan tunteneet rakkautta. Ja niin ollen rakkaus tullessaan hänen luokseen päästi valloilleen tuhansien sukupolvien kaikki tukahdutetut intohimot, muuttaen Lan sykkiväksi, väräjäväksi kiihkon tulivuoreksi, ja kun kiihko ei saanut tyydytystä, muuttui tämä rakkauden, lempeyden ja uhrautuvaisuuden suuri voima oman tulisuuden takia vihan ja koston virikkeeksi.
Näiden asianhaarain mukaisessa mielentilassa La johti rupattavaa joukkoaan, saadakseen takaisin korkean virkansa pyhän tunnusmerkin ja kostaakseen kärsimiensä vääryyksien alkuunpanijalle. Werperiä hän ajatteli vain vähän. Se seikka, että veitsi oli ollut hänen kädessään, kun se Oparista vietiin, ei herättänyt kostonajatuksia häntä vastaan. Tietystikin hänet surmattaisiin, jos saataisiin kiinni, mutta hänen kuolemansa ei tuottaisi nautintoa, — silloin vasta odotti La tuntevansa nautintoa, kun näkisi Tarzanin kuolontuskat. Apinamiestä kidutettaisiin. Hänen kuolemansa tulisi olemaan hidas ja kauhistava. Hänen rangaistuksensa tulisi hänen suunnattoman rikoksensa veroiseksi. Hän oli riistänyt pyhän veitsen, hän oli saastaisilla käsillään koskenut liekehtivän jumalattaren ylipapittareen, hän oli häpäissyt alttarin ja temppelin. Näistä syistä hänen täytyisi kuolla. Mutta hän oli myöskin halveksinut Lan, naisen, rakkautta, ja sen takia hän kuolisi kauhealla tavalla, suuren tuskan kouristuksissa.
Lan ja hänen pappiensa eteneminen ei käynyt ilman seikkailuja. He olivat tottumattomia viidakon teihin, koska vain harvoin kukaan uskaltausi Oparin sortuvien muurien ulkopuolelle. Mutta heidän monilukuisuutensa suojeli heitä, ja niin he pääsivät vaurioitta kauas pitkin Tarzanin ja Werperin kulkemaa tietä. Heitä seurasi kolme suurta apinaa, ja näiden tehtäväksi oli jätetty saaliin jälkien seuraaminen, mihin oparilaisten aistimet eivät ollenkaan pystyneet. La oli kaiken johdossa. Hän huolehti marssijärjestyksestä, hän valitsi leiripaikat, hän määräsi, milloin pysähdyttiin ja milloin taas lähdettiin liikkeelle, ja vaikka hän oli kokematon sellaisissa asioissa, oli hänen synnynnäinen älynsä niin paljon kehittyneempi kuin miesten tai apinain, että hän toimi paremmin kuin he olisivat voineet.
Lisäksi hän oli ankara päällikkö, sillä hän katseli inhoten ja halveksien niitä epämuodostuneita olentoja, joiden keskelle julma kohtalo oli hänet viskannut, ja purki heitä kohtaan tyytymättömyyttään ja hylätyn rakkautensa katkeruutta. Hän velvoitti heidät rakentamaan joka yöksi itseään varten vahvan suojaavan majan ja pitämään sen edustalla suurta tulta vireillä iltahämärästä aamun koittoon. Kun hän oli väsynyt kävelemään, oli heidän pakko kantaa häntä häthätää sommitellussa kantotuolissa, eikä kukaan olisi uskaltanut epäillä hänen oikeuttaan tai valtaansa vaatia sellaisia palveluksia. Itse asiassa papit eivät epäilleetkään sitä. Heistä hän oli jumalatar, ja jokainen rakasti häntä ja jokainen toivoi tulevansa valituksi hänen puolisokseen, joten he raatoivat orjan tavoin hänen hyväkseen ja sietivät napisematta hänen tyytymättömyytensä kirveleviä ruoskaniskuja ja hänen tavallista ylpeän halveksivaa käyttäytymistään.
He marssivat monta päivää apinain seuratessa polkua helposti ja kulkiessaan jonkun matkaa pääjoukon edellä, varoittaakseen jäljessä tulevia mahdollisesti uhkaavasta vaarasta. Kerran keskipäivällä pysähdyttäessä, kun kaikki makasivat leväten väsyttävän marssin jälkeen, nousi muuan apina äkkiä ja haisteli tuulta. Hän kehotti matalalla kurkkuäänellä toisia olemaan hiljaa, ja hetkeä myöhemmin hän heilahti rauhallisesti puusta toiseen, edeten päin tuulta viidakkoon. La ja papit kokoontuivat ääneti, hirveät pikkumiehet sormeilivat veitsiään ja ryhmysauvojaan ja odottivat karvaisen ihmisapinan tuloa.
Heidän ei tarvinnutkaan odottaa kauan, ennenkuin näkivät hänen sukeltautuvan lehväisestä tiheiköstä ja lähestyvän heitä. Hän tuli suoraan Lata kohti ja puhutteli häntä suurten apinain kielellä, joka oli myöskin rappeutuneen Oparin kielenä.
"Suuri tarmangani nukkuu tuolla", hän sanoi, osoittaen siihen suuntaan, josta juuri oli tullut. "Tule, niin voimme tappaa hänet."