Tarzan meni takaisin kaislikkoon ja sen läpi joelle. Puhvelilauma, joka pelästyi hänen tulostaan, nousi valmiina hyökkäämään tai pakenemaan. Suuri härkä kuopi maata ja mylvi kovasti, huomatessaan verestävillä silmillään tunkeilijan lähestymisen, mutta apinamies meni niiden editse ikäänkuin ei olisi tiennytkään niiden olemassaolosta. Härän mylvintä heikkeni matalaksi murinaksi, se kääntyi ja pyyhkäisi turvallaan lauman kärpäsiä pois kupeeltaan, katsoi viimeisen kerran apinamiestä ja alkoi jälleen syödä. Sen lukuisa perhe joko seurasi esimerkkiä tai tuijotti lempeäsilmäisen uteliaasti Tarzanin jälkeen, kunnes vastassa olevat kaislat peittivät hänet näkyvistä.
Joella Tarzan joi kyllikseen ja kylpi. Päivän helteen ajaksi hän asettui makaamaan puun varjoon lähelle palaneiden aitojen mustuneita raunioita. Hänen silmänsä harhailivat tasangon poikki metsää kohti, ja hän tunsi mielessään melko kauan kaipausta päästä nauttimaan sen salaperäisten syvyyksien tarjoamista nautinnoista. Seuraavan auringon noustessa hän samosi aukean paikan ohitse ja meni metsään. Ei ollut ollenkaan kiirettä — hänellä oli edessään loputon jono huomispäiviä, jolloin ei ollut muita tehtäviä kuin nälän ja janon sammuttaminen ja hetken oikkujen tyydyttäminen.
Apinamiehen mieltä ei vaivannut menneisyyden kaipaus eivätkä tulevaisuudentoiveet. Hän saattoi maata heiluvalla oksalla pitkin pituuttaan, ojennellen jättiläisjäseniään ja hekumoida täydellisen ajatuksettomuuden suomassa siunatussa rauhassa. Mikään paha aavistus tai mielipaha ei tyrehdyttänyt hänen jänteittensä voimaa eikä riistänyt häneltä sielunrauhaa. Muistaen vain hämärästi jonkun toisenlaisen olemassaolon apinamies oli onnellinen. Loordi Greystoke oli lakannut olemasta.
Tarzan virui monta tuntia heiluvalla lehvävuoteellaan, kunnes nälkä ja jano toi hänelle ajatuksen lähteä liikkeelle. Laiskasti ojentautuen hän pudottausi maahan ja lähti hitaasti jokea kohti. Riistapolku, jota pitkin hän eteni, oli pitkäaikaisesta käytännöstä tullut syväksi, kapeaksi uomaksi. Sen seinien yläpuolella oli kummallakin sivulla läpipääsemätöntä pensaikkoa ja taajassa kasvavia puita, ja niiden välissä yleni paksurunkoisia köynnöskasveja ja hennompia lehväköynnöksiä, jotka kietoutuivat toisiinsa ja yhtyivät kahdeksi tukevaksi elävien kasvien muuriksi. Tarzan oli melkein ehtinyt siihen kohtaan, jossa polku avautui aukealle joen rannalle, kun hän näki leijonaperheen lähestyvän polkua pitkin joelta päin. Apinamies laski eläimiä seitsemän, koiraan ja kaksi naarasta, kaikki täysikasvuisia, ja neljä nuorta leijonaa, jotka olivat yhtä suuria ja kauhistuttavia kuin vanhempansakin. Tarzan pysähtyi muristen, ja leijonat pysähtyivät myös; etunenässä asteleva suuri koiras paljasti torahampaansa ja päästi ilmoille varoituskarjunnan. Kädessään oli apinamiehellä raskas keihäänsä, mutta hänellä ei ollut aikomustakaan asettua tällaisine aseineen seitsemää leijonaa vastaan. Hän seisoi kuitenkin paikallaan muristen ja karjuen, ja leijonat tekivät samalla tavoin.
Kaikki oli vain viidakossa tavattavaa teeskentelyä. Kumpikin koetti pelottaa toisen pois. Kumpikaan ei halunnut kääntyä ja väistyä, eikä kumpikaan tahtonut ensimmäisenä aloittaa taistelua. Leijonat olivat saaneet tarpeekseen ravintoa, joten nälän tuskat eivät niitä kannustaneet, ja mitä Tarzaniin tulee, nautti hän vain harvoin lihansyöjien lihaa. Mutta asia koski kunniaa ja arvoa; sentakia ei kumpikaan puoli halunnut peräytyä. Sitten seisottiin paikallaan toisiaan vastassa päästellen kaikenlaisia hirveitä kiljaisuja, samalla kun syydettiin toisilleen viidakon herjaussanoja. Vaikeata on sanoa kauanko tämä veretön kaksintaistelu olisi kestänyt; lopuksi olisi Tarzanin tosin ollut pakko väistyä ylivoiman tieltä.
Mutta silloin tuli keskeytys, joka lopetti toimettomuuden ja se tuli Tarzanin takaa. Hän ja leijonat olivat pitäneet niin kovaa melua, ettei kummallakaan taholla kuultu muuta kuin omaa hullua räyhäämistä. Näin ollen Tarzan ei huomannut, kuinka muuan iso ruho vyöryi takaapäin häntä kohti, ennenkuin se oli melkein hänen kimpussaan. Silloin hän kääntyi ja näki Buton, sarvikuonon, hyökkäävän mielettömästi häntä vastaan, pienet porsaansilmät vihasta leimuten. Se oli jo niin likellä, että pakoonpääsy näytti mahdottomalta, mutta ajatus ja lihakset olivat niin täydellisesti sopusoinnussa tällä turmeltumattomalla alkuajan ihmisellä, että melkein samalla kun hänen aistimensa käsittivät uhkaavan vaaran, hän käännähti ja sinkosi keihäänsä Buton rintaan päin. Keihäs oli raskas ja rautakärkinen, ja sen olivat lennättäneet apinamiehen jättiläislihakset, kun sitä vastassa taas oli Buton ääretön paino ja myös nopean syöksyn voima. Menisi pitkä aika sen kertomiseen, mitä tapahtui hetkellä, jolloin Tarzan kääntyi vastustamaan pikavihaisen sarvikuonon hyökkäystä ja kuitenkin olisi nopeastikin toimivan silmän ollut vaikeata nähdä kaikkea. Kun keihäs sinkosi apinamiehen kädestä, katseli hän parhaillaan mahtavaa sarvea, joka oli alhaalla valmiina puskemaan häntä; niin likellä oli Buto. Keihäs tunkeutui sarvikuonon kaulaan siinä kohdassa, missä se yhtyi vasempaan lapaan, ja meni melkein kokonaan eläimen ruumiin läpi. Samalla hetkellä kun Tarzan viskasi sen, hypähti hän ylös ilmaan pudoten Buton selkään ja siten välttäen mahtavan sarven.
Sitten Buto huomasi leijonat ja syöksyi hulluna niitä kohti, jolloin Apinain Tarzan hypähti ketterästi tiheiden köynnöskasvien joukkoon polun toiselle puolelle. Ensimmäinen leijona asettui Buton hyökkäystä vastaan ja lennähti raadeltuna ja kuolevana korkealle raivostuneen pedon selän yli. Sitten kuusi jäljellä olevaa leijonaa kävi sarvikuonon kimppuun repien ja raadellen sitä, samalla kun se lävisti niitä sarvillaan ja tallasi alleen. Tarzan katseli turvallisesti olopaikastaan mahtavaa taistelua hyvin tarkkaan, sillä sellaiset ottelut herättävät älykkäämpien viidakon asujamien mielenkiintoa ja merkitsevät heille samaa kuin kilpa-ajokenttä ja nyrkkeilylava, teatteri ja elokuvat meille. He näkevät niitä usein, mutta he nauttivat niistä aina, sillä kaksi ei ole koskaan täsmälleen samanlaista.
Hetken ajan näytti Tarzanista siltä, että Buto-sarvikuono selviytyisi voittajana hurmeisesta taistelusta. Se oli jo nujertanut neljä seitsemästä leijonasta ja haavoittanut pahasti kolmea jäljelläolevaa, kun se taistelun hetkeksi hiljetessä vaipui veltosti polvilleen ja kierähti kyljelleen. Tarzanin keihäs oli tehnyt tehtävänsä. Ihmisen tekemä ase oli tappanut valtavan eläimen, joka helposti olisi kestänyt vaikka seitsemänkymmenen ison leijonan hyökkäyksen. Tarzanin keihäs näet oli lävistänyt suuret keuhkot, ja Buto, joka oli jo voittamaisillaan, sortui sisäiseen verenvuotoon.
Sitten Tarzan laskeutui alas turvapaikastaan, ja kun haavoittuneet leijonat muristen vetäytyivät pois, kiskoi apinamies keihäänsä Buton ruumiista, leikkasi raadosta itselleen lihankappaleen ja hävisi viidakkoon. Välikohtaus oli päättynyt. Se oli ollut kaikki päivätyötä — sellaista, mistä te ja minä puhuisimme koko elämämme ajan, mutta Tarzan unohti sen mielestään samalla hetkellä, kun näyttämö katosi hänen näkyvistään.