"En tiedä", vastasi Tarzan. "Mies otti sen mukaansa hiipiessään yöllä pois. Koska niin suuresti haluat sen palauttamista, hakisin minä miehen ja toisin veitsen takaisin, jollet pitäisi minua vankina, mutta nyt kun minun täytyy kuolla, en voi tehdä sitä. Miksi te muuten haluatte juuri sitä veistä? Voittehan tehdä toisen. Seurasitteko koko matkan vain veitsen takia? Antakaa minun mennä hakemaan se mies, niin tuon veitsen teille."
La naurahti katkerasti; sillä hän tiesi sydämessään, että Tarzanilla oli vastattavanaan suurempikin synti kuin Oparin pyhän uhriveitsen varastaminen. Mutta kun hän katseli apinamiestä, joka makasi avuttomana ja sidottuna hänen edessään, nousivat kyyneleet hänen silmiinsä, niin että hänen oli käännyttävä toisaalle salatakseen ne. Mutta hän pysyi järkkymättömänä päätöksessään antaa Tarzanin maksaa kauhealla kärsimisellä ja lopuksi kuolemalla sen, että oli uskaltanut halveksia Lan rakkautta.
Kun maja oli valmis, siirrätti La Tarzanin sinne. "Kidutan häntä koko yön", mumisi hän papeilleen, "ja heti päivän sarastaessa te voitte valmistaa liekehtivän alttarin, jolla hänen sydämensä uhrataan liekehtivälle jumalalle. Kootkaa pihkaisia puita, latokaa ne Oparin alttarin muotoiseksi ja kokoiseksi kasaksi keskelle aukeamaa, jotta liekehtivä jumala katsoisi työmme ja mielistyisi siihen."
Lopun päivää Oparin papit puuhasivat alttarin pystyttämisessä keskelle aukeamaa ja lauloivat salaperäisiä hymnejä sen kadonneen mantereen kielellä, joka nyt on Atlantin pohjalla. He eivät tienneet lausumiensa sanojen merkitystä, vaan kertasivat samoja juhlamenoja, joita opettaja oli neuvonut oppilailleen siitä ammoin menneestä ajasta lähtien, jolloin Piltdownin miehen esi-isät vielä heiluivat häntänsä varassa niissä kosteissa viidakoissa, joista sittemmin tuli nykyinen Englanti.
Ja majan suojassa La asteli sinne tänne lujamielisen apinamiehen vieressä. Tarzan oli kohtaloonsa alistunut. Hänen yllään väikkyvän kuolemantuomion kolkosta pimeydestä ei näkynyt yhtään toivon sädettä. Hän tiesi, etteivät hänen jättiläislihaksensa voisi katkaista niitä monia köysiä, jotka sitoivat hänen ranteensa ja nilkkansa, sillä hän oli usein, mutta turhaan tehnyt ponnistuksia vapautuakseen. Hänellä ei ollut avun toivoa ulkoapäin, ja leirissä hänen ympärillään oli vain vihollisia, mutta hän hymyili kuitenkin ylipapittarelle, kun tämä asteli hermostuneesti edestakaisin pitkin telttaa.
Ja La? Hän hypisteli veistään ja katseli vankiaan. Hän tuijotti vihaisena apinamieheen ja mumisi jotakin, mutta ei iskenyt. — Tänä yönä! — hän ajatteli. — Tänä yönä, kun on pimeä, kidutan häntä. — Hän katseli Tarzanin uljasta, jumalaista vartaloa ja hänen kauniita hymyileviä kasvojaan ja sitten taas paadutti sydämensä ajattelemalla halveksittua rakkauttaan ja muistelemalla uskontoa, joka tuomitsi kuolemaan pyhimmän paikan saastuttaneen uskottoman, hänet, joka oli Oparin veritahraiselta alttarilta vienyt liekehtivälle jumalalle aiotun uhrin — eikä vain kerran, vaan kolmasti. Kolme kertaa oli Tarzan pettänyt hänen isiensä jumalaa. Tätä ajatellessaan La pysähtyi ja polvistui uhrinsa viereen. Tytön kädessä oli terävä veitsi. Hän pani sen kärjen apinamiehen kylkeä vasten ja painoi kahvasta, mutta Tarzan vain hymyili ja nytkäytti hartioitaan.
Kuinka kaunis hän olikaan! La kumartui hänen ylitseen katsoen häntä silmiin. Kuinka komea oli hänen ulkomuotonsa! La vertasi häntä niihin kyhmyisiin ja käpristyneisiin miehiin, joiden joukosta hänen tuli valita puolisonsa, ja värisi sitä ajatellessaan. Tuli hämärä ja hämärän jälkeen yö. Suuri tuli leimusi leirissä pienen okaisen boman sisäpuolella. Sen liekit heijastuivat aukeaman keskelle pystytettyä uutta alttaria vasten ja toivat liekehtivän jumalan ylipapittaren mieleen kuvan siitä, mitä tapahtuisi, kun päivä taas sarastaisi. Hän näki tämän moitteettoman jättiläishahmon vääntelehtivän palavan rovion liekeissä. Hän näki noiden hymyilevien huulien palaneina ja mustuneina jättävän vahvat, valkeat hampaat paljaiksi. Hän näki, kuinka Tarzanin kaunismuotoisen pään ympärillä mustat hiuskiehkurat käpertyen katosivat tulikielekkeisiin. Tällaisia ja monia muita kauheita kuvia hän näki seisoessaan silmät suljettuina ja kädet nyrkissä vihaamansa miehen vieressä — mutta voi! vihaako Oparin La tunsi?
Viidakkoyön pimeys oli laskeutunut leirin yli; sitä lievitti vain sen tulen oikukkaat leimahdukset, jota pidettiin vireillä ihmissyöjäpetojen torjumiseksi. Tarzan makasi rauhallisesti kahleissaan. Häntä vaivasi jano ja kipu, jota tuottivat ranteiden ja nilkkojen ympäri tiukkaan kiedotut nuorat — ne tunkeutuivat lihaan — mutta hän ei valittanut. Tarzan oli viidakon eläin; hänellä oli eläimen järkähtämättömyys ja ihmisen ymmärrys. Hän tiesi, että hänen kohtalonsa oli päätetty — etteivät rukoukset lieventäisi hänen loppunsa katkeruutta. Hän ei siis tuhlannut sanoja pyytelyihin, vaan odotti valittamatta, ollen täysin varma, etteivät hänen kärsimyksensä kestäisi ikuisesti.
La kumartui pimeässä taas hänen puoleensa. Tytön kädessä oli terävä veitsi, ja hän oli päättänyt aloittaa kiduttamisen pitemmittä viivytyksittä. Veitsi oli painettuna Tarzanin kylkeä vasten, ja heidän kasvonsa olivat ihan vastatusten, kun äkillinen tulenliekki, jonka nostattivat rovioon heitetyt uudet oksat, valaisi majan sisustan. La näki juuri huuliensa alla metsänjumalan kauniit piirteet, ja hänen naisensydämeensä tulvi kaikki se suuri rakkaus, jota oli tuntenut Tarzania kohtaan jo ensi näkemältä, ja kaikki niinä vuosina kertynyt intohimo, jolloin hän oli uneksinut tästä miehestä.
Ylipapitar La kumartui tikari kädessä sen avuttoman olennon yli, joka oli uskaltanut häväistä hänen jumalansa pyhättöä. Nyt ei uhria kidutettaisi — kuoleman piti tavata hänet viivyttämättä. Kaikkivaltiaan jumalan katse ei saisi enää tahrautua temppelin saastuttajan näkemisestä. Yksi ainoa isku raskaalla veitsellä, niin ruumis oli valmis viskattavaksi ulkopuolella leimuavalle roviolle. Veistä pitelevä käsi jäykistyi jo, ollen valmiina iskemään, ja sitten La, nainen, heikkona vaipui rakastamansa miehen päälle.