Hänen kätensä silittelivät mykästi hyväillen Tarzanin alastonta ihoa, hän peitti miehen otsan, silmät, huulet kuumilla suuteloilla, vieläpä tahtoi koko ruumillaan suojata häntä siltä hirveältä kohtalolta, jonka itse oli määrännyt, ja rukoili Tarzanilta vapisevalla, valittavalla äänellä rakkautta. Tuntikausia piti intohimon huuma liekehtivän jumalan kiihtynyttä palvelijatarta vallassaan, kunnes uni lopulta uuvutti hänet ja hän vaipui tiedottomana sen miehen viereen, jolle oli vannonut kidutusta ja kuolemaa. Ja Tarzan nukkui rauhallisesti Lan syleilyssä, vaivaamatta itseään tulevaisuuden ajatuksilla.
Päivän ensi sarastuksessa havahdutti Oparin pappien laulu Tarzanin hereille. Sävel, joka oli alkanut matalana ja hillittynä, kohosi pian raakalaista verenhimoa kuvastavaksi. La liikahti. Hänen kaunis käsivartensa puristi Tarzania kiinteämmin — hymy erotti hänen huulensa toisistaan, ja sitten hän heräsi. Hymy hävisi hitaasti, ja hänen silmänsä laajenivat kauhusta, kun kuolinlaulun merkitys selveni hänelle.
"Rakasta minua, Tarzan!" hän huudahti. "Rakasta minua, niin pelastut."
Tarzanille tuottivat siteet tuskia, joihin liittyi verenkierron pitkällisestä tukkeutumisesta johtunut kiduttava puudutus. Hän käänsi vihaisesti muristen selkänsä naiselle. Siinä oli vastaus! Ylipapitar hypähti pystyyn. Kuuma häpeän puna lehahti hänen poskilleen, ja sitten hän kävi kalmankalpeaksi ja astui majan ovelle.
"Tulkaa liekehtivän jumalan papit", hän huudahti, "ja valmistakaa uhri".
Käpertyneet olennot lähestyivät ja astuivat majaan. He kävivät kiinni Tarzaniin ja veivät hänet pois, laulaessaan pitäen tahtia, huojumalla köyryisillä ruumiillaan sinne tänne verta ja kuolemaa ennustavan laulunsa rytmin mukaan. Heidän takanaan tuli La, niinikään heiluen, mutta ei kuitenkaan laulun tahdissa. Ylipapittaren kasvot olivat valkeat ja väsyneet — palkitsemattoman rakkauden ja tulevien hetkien luoman kauhun takia. Mutta La oli päätöksessään järkkymätön. Uskottoman tuli kuolla! Hänen rakkautensa halveksija saisi tulisella alttarilla kärsiä rangaistuksensa. Hän näki ylipapin, jonka kanssa totuttu tapa liittäisi hänet yhteen, lähestyvän leimuavine soihtuineen — köyristyneenä, koukkuisena, epämuodostuneena, surkastuneena, iljettävänä — ja seisahtuvan odottamaan hänen käskyään, heittääkseen soihtunsa uhriroviota ympäröiviin risuihin. Papin karvaiset, eläimelliset kasvot olivat vääntyneet ennakolta iloa osoittavaksi irvistykseksi — suu oli auki, ja sieltä näkyivät keltaiset hampaat.
La lähestyi veitsi koholla. Hänen kasvonsa olivat kääntyneet nousevaa aurinkoa kohti, ja hänen huulillaan oli hänen kansansa hehkuvalle jumalalle kohdistettu rukous. Ylipappi katsoi kysyvästi häneen päin — soihtu paloi ihan hänen kätensä kohdalla, ja risut olivat viettelevän likellä. Tarzan sulki silmänsä ja odotti loppua. Hän tiesi joutuvansa kärsimään, sillä hän muisti heikosti aikaisempia uhritoimituksia. Hän tiesi saavansa kärsiä ja kuolevansa, mutta ei kauhistunut. Kuolema ei ole suuri seikkailu viidakon kasvateille, jotka koko elämänsä ajan päivisin vaeltavat tämän kolkon haamun rinnalla ja yöksi laskeutuvat sen viereen nukkumaan. Epätietoista on, ajatteliko apinamies edes, mitä tulisi kuoleman jälkeen. Joka tapauksessa, kun hänen loppunsa lähestyi, hänen mieltään askarruttivat ne sievät piikivet, jotka hän oli kadottanut. Mutta hän havaitsi silti kaikki, mitä tapahtui hänen ympärillään.
Hän tunsi Lan kumartuvan ylitseen ja avasi silmänsä. Hän näki tytön valkeat, uupuneet kasvot ja näki kyynelten sokaisevan hänen silmänsä. "Tarzan, minun Tarzanini!" valitti La; "sano minulle, että rakastat minua — että palaat kanssani Opariin — niin saat elää. Kansani vihastakin huolimatta minä pelastan sinut. Annan sinulle tämän viimeisen mahdollisuuden. Mikä on vastauksesi?"
Viime hetkessä oli hänessä nainen voittanut julman uskonnon ylipapittaren. Hän näki alttarilla ainoan olennon, mikä milloinkaan oli sytyttänyt rakkauden liekin hänen neitseellisessä rinnassaan; hän näki, kuinka eläimellisen näköinen kiihkoilija, joka jonakin päivänä tulisi hänen puolisokseen, ellei hän löytäisi miellyttävämpää, seisoi palava soihtu valmiina sytyttämään rovion. Mutta jos Tarzanin lopullinen vastaus ei tyydyttäisi häntä, käskisi hän sytyttää tulen huolimatta kaikesta mielettömästä intohimosta apinamiestä kohtaan. Hän kumartui Tarzanin yli povensa aaltoillessa. "Kyllä vai ei?" kuiskasi hän.
Kaukaa läpi viidakon kuului heikosti ääni, joka äkkiä sytytti toivon valon Tarzanin silmiin. Hän korotti äänensä päästäen kaamean kiljaisun, joka sai Lan astumaan pari askelta taaksepäin. Kärsimätön pappi murisi ja vaihtoi soihtua kädestä toiseen, lähentäen sitä sytykkeisiin rovion juurella.