Hän odotti kärsivällisesti, kunnes kaikki lähtivät leirin teiltä, lukuunottamatta vahteja porteilla, ja pudottautui sitten keveästi maahan, kaarsi kylän vastakkaiselle puolelle ja lähestyi paalutusta.
Hänen kupeellaan riippui pitkä, muokkaamattomasta nahasta tehty köysi — hänen lapsuutensa ruohoköyden luonnollinen ja luontevampi seuraaja. Irroitettuaan nuoran hän levitti sen taakseen maahan ja liikuttaen nopeasti rannettaan, heitti köyden päässä olevan silmukan nopeasti paalutuksen harjan terävään ulkonemaan.
Hän koetti silmukan lujuutta vetämällä sen tiukalle. Silmukka kesti, ja apinamies juoksi ketterästi pystysuoraa seinää ylös köyden avulla, jota hän puristi kummallakin kädellään. Päästyään aidan harjalle hän tarvitsi vain hetken kietoakseen riippuvan köyden taas vyyhdelle ja kiinnittääkseen sen kupeelleen. Sitten hän katsahti nopeasti alaspäin paalutuksen sisäpuolelle, sai selville, ettei kukaan ollut väijyksissä juuri hänen allaan, ja pudottautui keveästi maahan.
Nyt hän oli kylässä. Hänen edessään levisi jono telttoja ja alkuasukasten majoja. Jokaisen niiden tutkiminen olisi hyvin vaarallista, mutta vaara oli luonnollinen tekijä jokapäiväisessä elämässä — se ei milloinkaan kauhistanut Tarzania. Mahdollisuudet houkuttelivat häntä — elämän ja kuoleman mahdollisuudet, kun hän sai panna uljuutensa ja kykynsä koetteelle ottelussa tasaväkistä vihollista vastaan.
Ei ollut välttämätöntä mennä jokaiseen majaan — oven, ikkunan tai avoimen raon kautta sai hänen nenänsä selville, oliko hänen saaliinsa sisällä vai ei. Jonkun aikaa tuli pettymys nopeasti toisen jälkeen. Belgialaista ei ollut huomattavissa. Mutta lopulta hän joutui sen teltan luo, josta varkaan haju selvästi tuntui. Tarzan kuunteli korva painettuna teltan takaosan kangasseinää vasten, mutta sisältä ei kuulunut mitään ääniä.
Vihdoin hän katkaisi erään niistä köysistä, jotka kiinnittivät teltan maahan, kohotti kankaan reunaa ja pisti päänsä sisään. Kaikki oli rauhallista ja pimeätä. Tarzan ryömi varovasti telttaan — belgialaisen haju oli tuntuva, mutta se ei ollut enää tuore. Hänen tarvitsemattaan edes tarkasti tutkia teltan sisustaa tiesi Tarzan, ettei sisällä ollut ketään.
Eräässä nurkassa hän huomasi kasan sikinsokin heitettyjä huopia ja vaatteita, mutta siinä ei ollut pussia, jossa sievät piikivet olivat. Tarkastettuaan huolellisesti teltan läpikotaisin hän ei keksinyt mitään muuta merkille pantavaa, ei ainakaan mitään, mikä olisi ilmaissut jalokivien paikan. Mutta sillä puolella, missä huovat ja vaatteet olivat, näki apinamies teltan seinän olevan alapuolelta irti, ja pian hän sai selville, että belgialainen oli äskettäin tätä tietä poistunut teltasta.
Tarzan lähti pian samaa tietä, jota pitkin hänen saaliinsa oli paennut. Jälki kulki aina varjossa ja kylän majojen ja telttojen taitse — Tarzanille kävi selväksi, että belgialainen oli lähtenyt matkalleen yksin ja jalan. Hän oli ilmeisesti pelännyt kylän asukkaita; ainakin oli hänen tekonsa ollut sellainen, ettei hän ollut uskaltanut antautua ilmitulon vaaraan.
Erään alkuasukasmajan takana jälki vei pieneen aukkoon, joka oli äsken tehty pensasseinään, ja hävisi sitten mustaan majaan. Tarzan seurasi jälkeä pelottomasti. Hän ryömi käsin ja jaloin pienestä aukeamasta. Majassa tuli hänen sieraimiinsa monenlaisia hajuja, mutta niiden joukossa oli eräs, joka puoleksi herätti uinuvan muiston menneiltä ajoilta — se oli naisen heikko ja hieno haju. Saadessaan hajun sieraimiinsa tunsi apinamies rinnassaan omituista levottomuutta — sen herätti vastustamaton voima, johon hän oli tutustunut uudelleen — vaisto, joka vetää miestä puolisonsa luo.
Samassa majassa tuntui myöskin heikko belgialaisen haju, ja kun nämä molemmat tunkeutuivat apinamiehen sieraimiin sekoittuen toisiinsa, heräsi mustasukkaisuuden raivo hänessä pelottavana, vaikka hänen muistinsa kuvastimessa ei ollut mitään kuvaa naisesta, johon hänen halunsa oli kiintynyt.