Hän kaivoi metsästysveitsellään kuohkeata maata, jonka alla pussin piti olla, mutta vaikka hän kaivoi syvemmän kuopan kuin alkuperäinen oli ollut, ei pussista eikä jalokivistä ilmennyt jälkeäkään. Tarzanin otsa synkkeni, kun hän huomasi joutuneensa ryöstön uhriksi. Hänen tarvitsi harkita asiaa vain vähän tai ei ollenkaan, päästäkseen selville syyllisestä, ja hän lähti seuraamaan varkaan jälkiä yhtä nopean päättävästi kuin oli alkanut kaivaa jalokiviä maasta esiin.
Vaikka latu oli kahden päivän vanha ja monessa paikassa suorastaan hävinnyt, seurasi Tarzan sitä verrattain helposti. Valkoinen mies ei olisi voinut sitä noudattaa edes kahtakymmentä askelta, jos se olisi ollut kahdentoista tunnin vanha; musta mies olisi kadottanut sen ensimmäisellä kilometrillä, mutta Apinain Tarzanin oli lapsuudessaan ollut pakko kehittää aisteja, joita tavallinen kuolevainen tuskin milloinkaan tarvitsee.
Me saatamme tuntea sipulin ja viinan hajun raitiovaunun kattohihnasta pitelevän lähimmäisemme hengityksestä tai halpahintaisen hajuveden tuoksun, joka lähtee vastassamme istuvasta ihmeenihanasta rouvashenkilöstä, ja valitella nenämme herkkyyttä. Mutta tosiasia on, että emme kykene ollenkaan haistamaan; meidän hajuaistimme on suorastaan hävinnyt verrattuna sen kehittymiseen villieläimillä.
Paikassa, johon jalka on astunut, pysyy siitä lähtenyt eritys melkoisen ajan. Meidän aistimme eivät sitä huomaa, mutta alempiarvoisille olennoille, etenkin metsästäville ja metsästetyille, se on yhtä mielenkiintoinen ja usein selvempikin kuin painettu kirjansivu meille.
Lisäksi ei Tarzan ollut riippuvainen yksinomaan hajuaististaan. Hänen aikaisemman elämänsä pakottavat olosuhteet olivat kehittäneet näön ja kuulon ihmeteltävän tarkoiksi, koska silloin itse eloonjääminen melkein joka päivä riippui siitä, että aina oli tarkoin varuillaan ja yhtä mittaa käytti kaikkia kykyjään.
Ja niin hän seurasi belgialaisen vanhaa uraa metsän läpi pohjoista kohti, mutta jäljen vanhuuden takia hänen oli pakko kulkea jokseenkin hitaasti. Tarzanin takaa-ajama mies oli kaksi päivämatkaa hänestä edessä silloin kun hän aloitti seuraamisen, ja joka päivä varas pääsi yhä kauemmaksi apinamiehestä. Mutta Tarzan ei epäillytkään asian päätöstä. Jonakin päivänä hän saavuttaisi saaliinsa — hän saattoi odottaa rauhassa, kunnes se päivä sarastaisi. Hän seurasi itsepäisesti heikkoa jälkeä, pysähtyen päivällä vain tappamaan riistaa ja syömään ja yöllä vain nukkumaan ja lepäämään.
Silloin tällöin hän sivuutti villejä soturijoukkoja, mutta näistä hän pysytteli kaukana, sillä hänen metsästysretkellään oli tarkoitus, jota tiellä esiintyvät pienemmät sattumat eivät saaneet häiritä.
Nämä joukkueet olivat wazireja ja heidän liittolaisiaan, joille Busuli oli lähettänyt kokoontumiskäskyn. He marssivat paraikaa yhteiseen kerääntymispaikkaan, valmistaakseen hyökkäystä Ahmet Zekin linnoitukseen, mutta Tarzanista he olivat vihollisia — hänellä ei ollut tietoista muistoa ystävyydestä mustia miehiä kohtaan.
Oli yö, kun hän pysähtyi arabialaisen rosvon paaluaitaisen kylän ulkopuolelle. Istuen suuren puun oksilla hän katseli elämää aitauksen sisäpuolella. Tähän paikkaan jälki oli vienyt hänet. Hänen saaliinsa täytyi olla tuolla sisäpuolella. Mutta miten hän löytäisi hänet niin monesta majasta? Vaikka Tarzan tiesi mahtavat voimansa, käsitti hän myös rajoituksensa. Hän ymmärsi, ettei hän voinut menestyksellisesti tapella suurta joukkoa vastaan avoimessa taistelussa. Hänen täytyi turvautua villin eläimen varovaisuuteen ja viekkauteen, jos aikoi onnistua.
Istuen puussaan rauhallisesti ja kaluten Hortan, metsäsian, sääriluuta Tarzan odotti suotuisaa tilaisuutta päästäkseen kylään. Jonkun aikaa hän jyrsi suuren luun esiinpistäviä pyöreitä päitä, musertaen pieniä paloja lujien leukojen välissä ja imien sisäpuolella olevaa herkullista ydintä, mutta loi samalla yhä uudestaan katseensa kylään. Hän näki valkoviittaisia hahmoja ja puolialastomia mustia, mutta ei saanut kertaakaan silmiinsä sellaista, joka olisi muistuttanut jalokivivarasta.