Ensiksikin hän saavuttaisi englantilaisten kiitollisuuden pelastamalla ryöstetyn naisen ja olisi siten vähemmässä vaarassa joutua luovutettavaksi omille kansalaisilleen, jos hänet tunnettaisiin ja häntä syytettäisiin päällikkönsä murhaamisesta. Toinen syy perustui siihen tosiasiaan, että vain yksi pakosuunta oli turvallisesti avoinna hänelle. Hän ei voinut lähteä länteen päin, koska belgialaisten alueet olivat hänen ja Atlantin välissä. Etelä oli suljettu häneltä, koska hän pelkäsi rosvoamaansa villiä apinamiestä. Pohjoisessa olivat Ahmet Zekin ystävät ja liittolaiset. Vain idässä päin, brittiläisessä Itä-Afrikassa, tarjoutui jommoinenkin varmuus vapauden saavuttamisesta.
Kun hänen seurassaan oli ylhäisniminen englannitar, jonka hän oli pelastanut kauheasta kohtalosta ja joka takaisi, että hän oli ranskalainen, nimeltä Frecoult, saattoi hän mielestään odottaa, ja syystä kylläkin, englantilaisten tehokasta apua siitä hetkestä lähtien, jolloin hän tulisi kosketuksiin heidän ensimmäisen etuvartionsa kanssa.
Mutta vaikka hän nytkin, lady Greystoken kadottua, yhä toivoi idässä pelastusta, olivat hänen mahdollisuutensa pienentyneet, ja muuan sivutarkoitus oli täydelleen mennyt myttyyn. Siitä hetkestä lähtien, jolloin hän oli nähnyt Jane Claytonin, oli hän rinnassaan vaalinut salaista intohimoa englantilaisen loordin kaunista amerikkalaista vaimoa kohtaan, ja kun Ahmet Zek, löytämällä jalokivet, oli pakottanut hänet karkaamaan, oli hän suunnitelmissaan uneksinut saavansa tulevaisuudessa lady Greystoken uskomaan miehensä kuolleen ja suostuttavansa hänet omakseen, vetoamalla hänen kiitollisuuteensa.
Siinä osassa kylää, joka oli kauimpana portista, huomasi Werper kaksi tai kolme pitkää salkoa, jotka oli otettu läheisestä pinosta — pino oli varattu majojen rakentamista varten — ja pantu nojalle paalutuksen aitaa vasten, niin että niistä sukeutui vaivaloinen, mutta kuitenkin käyttökelpoinen pakotie.
Hän päätteli aivan oikein, että lady Greystoke oli keksinyt tämän keinon kiivetä aidan yli, eikä hän itse hukannut hetkeäkään seuratessaan jäljessä. Päästyään viidakkoon hän suuntasi kulkunsa suoraan itään päin.
Muutamia kilometrejä hänestä etelään Jane Clayton makasi läähättäen puun oksilla, jonne oli paennut saalista haeskelevaa nälkäistä naarasleijonaa.
Hänen pakonsa kylästä oli ollut paljon helpompi kuin hän oli odottanutkaan. Veitsen, jota hän oli käyttänyt, raivatakseen itselleen majan pensasseinän kautta tien vapauteen, hän oli löytänyt vankilansa seinään pistettynä — epäilemättä se oli jäänyt sattumalta, kun joku aikaisempi asukas oli poistunut majasta muille maille. Oli kulunut vain muutamia hetkiä, kun hän oli hiipinyt tiehensä kylän taitse, pysyen aina tiheimmässä varjossa. Se onnellinen seikka, että hän oli huomannut majasalkojen olevan niin lähellä paalutusta, oli osoittanut hänelle, kuinka voi päästä korkean seinän yli.
Hän oli matkannut tunnin ajan vanhaa riistatietä pitkin etelää kohti, kun hänen harjaantunut kuulonsa erotti takaapäin vaanivan pedon varovaa tassuttamista. Lähin puu tarjosi hänelle heti turvapaikan, sillä hän oli liiaksi hyvin perillä viidakon tavoista pannakseen turvallisuuttaan hetkeksikään alttiiksi sen jälkeen kun oli huomannut olevansa takaa-ajettu.
Werperillä oli parempi onni, ja hän vaelsi hitaasti eteenpäin aamunkoittoon asti, jolloin kauhukseen huomasi ratsastavan arabialaisen jäljessään. Mies oli muuan Ahmet Zekin käskyläisiä; näitä oli nimittäin paljon hajaantuneina kaikkiin suuntiin pitkin metsää, ja he etsivät karannutta belgialaista.
Jane Claytonin pakoa ei ollut vielä huomattu, kun Ahmet Zek ja hänen tiedustelijansa lähtivät tavoittamaan Werperiä. Ainoa mies, joka oli nähnyt belgialaisen sen jälkeen kun tämä oli lähtenyt teltastaan, oli musta vartija lady Greystoken vankikopin ovella, mutta hän ei puhunut mitään, kun oli tavannut sen miehen kuolleena, joka oli tullut hänen sijaansa, — vahdin, jonka Mugambi oli surmannut.