"John!" huudahti hän. "Jumalan kiitos, että tulit ajoissa."
Tarzanin takana tulivat suuret apinat, ihmetellen, mutta kuitenkin totellen hänen käskyään. Arabialaiset näkivät, ettei heillä olisi aikaa nousta ratsaille ja päästä pakoon, ennenkuin eläimet ja mies olisivat heidän kimpussaan. Ahmet Zek tunsi miehen vanhaksi pelottavaksi viholliseksi, mutta näki myös, että olosuhteet antoivat hänelle tilaisuuden ikiajoiksi vapautua uhkaavasta apinamiehestä.
Kehottaen miehiään seuraamaan esimerkkiään hän kohotti pyssynsä ja laukaisi sen hyökkäävää jättiläistä vastaan. Hänen seuralaisensa, jotka toimivat yhtä nopeasti kuin hänkin, ampuivat melkein yhtaikaa, ja laukausten kajahtaessa suistuivat Apinain Tarzan ja kaksi hänen karvaista apulaistaan viidakon nurmelle.
Pyssynpamausten ääni sai muut apinat ihmetellen pysähtymään. Käyttäen hyväkseen heidän hetkellistä hämmennystään Ahmet Zek ja hänen apurinsa hyppäsivät hevostensa selkään ja laukkasivat pois, vieden toivottoman ja tuskan murtaman naisen mukanaan.
He ratsastivat takaisin kylään, ja lady Greystoke oli taas vankina likaisessa pienessä majassa, josta oli luullut ainiaaksi päässeensä. Mutta tällä kertaa hän ei ollut ainoastaan vahvemmin vartioitu, vaan lisäksi myös sidottu.
Etsijät, jotka olivat Ahmet Zekin kanssa lähteneet belgialaisen jäljille, palasivat tyhjin käsin joko yksitellen tai kaksittain. Kun he toivat tietonsa, yltyi rosvopäällikön raivo ja suuttumus, kunnes hän oli sellaisessa villin vihan huumassa, ettei kukaan uskaltanut häntä lähestyä. Uhkaillen ja kiroillen Ahmet Zek asteli edestakaisin silkkitelttansa lattialla, mutta hänen suuttumuksensa ei auttanut häntä ollenkaan — Werper oli poissa ja hänen mukanaan kokonainen omaisuus kimaltelevia jalokiviä, jotka olivat herättäneet hänen päällikkönsä saaliinhimoa ja tuottaneet luutnantille kuolemantuomion.
Arabialaisten paetessa olivat suuret apinat kääntäneet huomionsa kaatuneihin tovereihinsa. Toinen oli kuollut, mutta toinen ja suuri valkoinen apina hengittivät yhä. Karvaiset hirviöt kokoontuivat näiden kahden ympärille muristen ja jupisten omalla tavallaan.
Tarzan tuli ensiksi tajuihinsa. Nousten istumaan hän katseli ympärilleen. Hänen olkapäässään olevasta haavasta vuoti verta. Laukauksen voimakkuus oli paiskannut hänet maahan ja tehnyt hänet tiedottomaksi, mutta hän ei ollut suinkaan kuollut. Nousten hitaasti pystyyn hän suuntasi silmänsä siihen paikkaan, missä oli viimeksi nähnyt naaraan, joka oli nostattanut hänen villissä rinnassaan niin omituisia tunteita.
"Missä on naaras?" hän kysyi.
"Tarmanganit veivät hänet pois", vastasi toinen apinoista. "Kuka sinä olet, joka puhut manganien kieltä?"