Mutta kun Tarzan loi katseensa alaspäin ja hymyili heille, he rauhoittuivat, vaikka eivät voineet käsittää. Eivätkä he koskaan oikein käsittäneet tätä omituista olentoa, joka juoksi puissa yhtä ketterästi kuin Manu ja kuitenkin astui maanpinnalla varmemmin kuin he itse, — joka muutoin paitsi ei väriltään oli heidän kaltaisensa ja kuitenkin veti voimissa vertoja kymmenelle heistä ja yksinään suoriutui villin viidakon villeimmistä asukkaista.
Kun muutkin soturit olivat jälleen saapuneet paikalle, jatkettiin ajoa ja alettiin uudestaan väijyä pakenevaa laumaa. Mutta he olivat tuskin etääntyneet sata metriä, kun kaukaa, heidän takaansa kuului heikosti jotakin omituista paukkinaa.
Hetkisen he seisoivat liikkumattomina kuin veistokuvaryhmä ja kuuntelivat tarkkaavaisesti. Sitten Tarzan puhui.
"Pyssyjen pauketta!" sanoi hän. "Kylään hyökätään."
"Tulkaa!" huusi Waziri. "Arabialaiset rosvoilijat ovat palanneet ihmissyöjä-orjainsa kanssa ryöstämään norsunluumme ja naisemme!"
KUUDESTOISTA LUKU
Norsunluun etsijät
Wazirin soturit juoksivat nopeaa hölkkää viidakon läpi kylää kohden. Muutaman minuutin ajan pyssyjen terävä rätinä edestäpäin kehoitti heitä rientämään, mutta lopulta laukaukset harvenivat, niitä kuului vain silloin tällöin, ja sitten ne taukosivat kokonaan. Mutta se ei ollut vähemmän pahaenteistä kuin muskettien rätinä, sillä pienelle pelastajajoukolle tiedoitti se vain yhtä ratkaisua: kylä heikkoine varusväkineen oli jo sortunut ylivoimaisen hyökkääjän edessä.
Palaavat metsästäjät olivat kulkeneet vähän enemmän kuin viisi kilometriä niistä kahdeksasta, jotka eroittivat heidät kylästä, kun kohtasivat ensimmäiset vihollisen kynsistä päässeet ja sen luodit välttäneet pakolaiset. Siinä oli tusinan verta naisia, nuorukaisia ja tyttöjä, ja kaikki olivat niin kiihtyneitä, että tuskin kykenivät puhumaan tajuttavan selvästi yrittäessään kertoa Wazirille, mikä onnettomuus oli hänen kansaansa kohdannut.
"Niitä on yhtä paljon kuin lehtiä metsässä", huusi yksi naisista koettaessaan selittää vihollisen lukumäärää. "Joukossa on paljon arabialaisia ja lukemattomia Manyuema-miehiä ja kaikilla on pyssyt. Ne hiipivät lähelle kylää ennenkuin aavistimme niiden tuloa, ja sitten ne pyssyjään pamautellen hyökkäsivät niskaamme ampuen miehiä, naisia ja lapsia. Ne meistä, jotka ehtivät paeta, juoksivat hajalleen pitkin viidakkoa, mutta useammat saivat surmansa. En tiedä, ottivatko ne vankeja — näkyivät vain haluavan tappaa meidät kaikki. Manyuemat herjasivat ja nimittelivät meitä sanoen, että söisivät meidät kaikki suuhunsa ennenkuin lähtivät maastamme — se oli rangaistuksemme siitä että viime vuonna olimme surmanneet heidän ystävänsä. Paljoa en kuullut, sillä minä juoksin nopeasti tieheni."