Kolme päivää jatkoi hupeneva jono hirveätä marssimistaan. Jokaisen tunnin sinetöi kuolettava nuoli tai keihäs. Yöt teki kaameiksi näkymättömän pyssyn paukahtelu, minkävuoksi vartiotoimi oli samaa kuin kuolemantuomio.
Neljännen päivän aamuna arabialaisten oli pakko ampua kaksi neekereistään ennenkuin saivat toiset nostamaan vihatun norsunluun selkäänsä, ja juuri silloin kajahti viidakosta selvä ja voimakas ääni huutaen:
"Tänään te kuolette, oi Manyueman miehet, jollette laske maahan norsunluuta. Karatkaa julmien isäntienne kimppuun ja surmatkaa heidät! Teillä on pyssyjä — miksi ette niitä käytä. Tappakaa arabialaiset, niin emme tee teille pahaa. Me viemme teidät takaisin kyläämme, ruokimme teitä ja saatamme teidät sitten maastamme kaikessa turvassa ja rauhassa. Laskekaa norsunluu maahan ja karatkaa isäntienne kimppuun, — me autamme teitä. Muutoin olette kuoleman omat!" Kun ääni vaikeni, seisoivat rosvoretkeilijät kuin kivettyneinä. Arabialaiset silmäilivät manyuema-orjiansa. Viimemainitut vilkaisivat ensin yhteen toveriinsa ja sitten toiseen — odottivat vain jonkun tekevän alotteen. Jälellä oli kolmisenkymmentä arabialaista ja noin sataviisikymmentä neekeriä. Kaikki olivat aseistetut — kantajinakin toimivilla oli pyssynsä selässä riippumassa.
Arabialaiset vetäytyivät yhteen kokoon. Sheikki käski manyuemalaisten jatkaa matkaa ja puhuessaan viritti pyssynsä hanan ja kohotti aseensa. Mutta samassa yksi neekereistä heitti kuormansa maahan ja siepaten pyssyn selästään ampui suoraan tuohon lähelläseisovaan valkoihoisten ryhmään. Seuraavassa silmänräpäyksessä leiri oli sadattelevien ja ulvovien paholaisten temmellyskenttänä, jotka taistelivat musketeilla, pistooleilla ja veitsillä. Arabialaiset pysyivät yhdessä ja puolustautuivat uljaasti, mutta heidän ollessaan omien orjiensa lähettämässä lyijysateessa ja nyt yksinomaan heihin tähdättyjen nuolien ja keihäiden vinkuessa viidakosta, oli alusta pitäen jokseenkin varmaa, mille puolelle voitto kallistuisi. Kymmenen minuuttia siitä, kun ensimmäinen kantaja oli heittänyt kuormansa maahan, virui viimeinen arabialainen kuolleena.
Kun ampuminen oli loppunut, puhui Tarzan jälleen manyuemalaisille:
"Sälyttäkää norsunluumme hartioillenne ja tuokaa se takaisin kyläämme, josta sen varastitte. Me emme tee teille pahaa."
Hetkisen epäröivät manyuemalaiset. Heitä hirvitti polkea uudestaan tuo vaivaloinen kolmipäiväinen taival. He haastelivat keskenään hiljaa kuiskaillen, ja sitten kääntyi eräs joukosta viidakkoon päin huutaen kuuluvasti vastaan äänelle, joka lehviköstä oli heitä puhutellut.
"Mistä tiedämme, että te ette saatuanne meidät kyläänne surmaa meitä kaikkia?" kysyi hän.
"Ette tiedä sitä muusta", vastasi Tarzan, "kuin siitä, että olemme luvanneet olla tekemättä teille pahaa, jos palautatte meille norsunluumme. Mutta sen te tiedätte hyvin, että meidän vallassamme on surmata teidät kaikki, jollette palaa käskymme mukaan. Ja eikö ole luultavampaa, että teemme sen, jos meitä suututatte, kuin meitä totellessanne?"
"Ken olet sinä, joka haastat arabialaisten isäntiemme kieltä?" kysyi manyuemalaisten puhemies. "Näyttäydy meille, niin annamme teille vastauksemme."