Sikäli kuin päivät kuluivat, kävi tilanne yhä hirveämmäksi. Kirvelevät silmät tähystivät taivaanrantaa päivät ja yöt, kunnes heikot ja väsyneet vartijat vaipuivat uupuneina veneenpohjalle, unennäköjen häiritsemässä horroksessa siepatakseen hetkisen lepoa valveellisen todellisuuden kauhuilta.
Nälän armottoman tuskan ärsyttäminä olivat merimiehet syöneet nahkavyönsä, kenkänsä ja lakkiensa hikinauhat, vaikka sekä Clayton että herra Thuran olivat tehneet voitavansa vakuuttaakseen heille, että se vain lisäsi heidän kärsimäänsä tuskaa.
Heikkona ja toivottomana virui koko venekunta armottoman, troopillisen auringon alla paahtunein huulin ja turvonnein kielin, odottaen kuolemaa pelastajakseen. Muutaman ensimmäisen päivän ankara kärsimys oli turtunut noilta kolmelta matkustajalta, jotka eivät olleet mitään syöneet, mutta merimiesten tuska oli surkuteltavaa, kun heidän heikot ja tyhjät vatsansa yrittivät sulattaa nahanpaloja, joilla olivat ne täyttäneet. Juuri viikko Lady Alicen haaksirikosta kuoli Tompkins hirveissä kouristuksissa.
Tuntikausia irvistelivät hänen vääntyneet ja kamalat kasvonsa pienen veneen perässä oleviin, kunnes Jane Porter ei enää kauemmin voinut sitä näkyä kestää.
"Ettekö voi pudottaa hänen ruumistaan mereen, William?" kysyi hän.
Clayton nousi ja horjui ruumista kohti. Molemmat jälellä olevat merimiehet katselivat häntä, omituinen kalman hohde vajonneissa silmäkuopissaan. Turhaan yritti englantilainen nostaa ruumista veneen laidan yli, sillä hänen voimansa eivät riittäneet siihen tehtävään.
"Auttakaahan minua tässä vähän", sanoi hän Wilsonille, joka lojui lähinnä häntä.
"Miksi herra tahtoo heittää sen mereen?" kysyi merimies nuristen.
"Meidän täytyy tehdä se ennenkuin olemme siihen liian heikot", vastasi Clayton. "Huomenna hän on inhoittava, viruttuaan päiväkauden tässä polttavassa paahteessa."
"Paras jättää koreasti koskematta", murisi Wilson. "Saatamme häntä tarvita ennen huomenaamua."