Hitaasti selvisi miehen sanojen tarkoitus Claytonin tajunnassa.
Vihdoin hän käsitti, miksi mies vastusti vainajan hautaamista mereen.
"Hyvä Jumala!" kuiskasi Clayton kauhistuneena. "Ettehän tarkoittane…"?
"Miksikä ei?" mörisi Wilson. "Eikö meidän ole elettävä? Hän on kuollut", lisäsi hän nytkäyttäen peukaloaan ruumista kohti. "Hän ei välitä."
"Kuulkaahan, Thuran", sanoi Clayton kääntyen venäläiseen päin. "Saamme tässä veneessä kokea jotakin kuolemaakin kauheampaa, ellemme vapaudu tästä ruumiista ennen auringonlaskua."
Wilson nousi horjuen ja uhkaavana, estääkseen aiotun toimenpiteen, mutta kun hänen toverinsa Spider yhtyi Claytoniin ja herra Thuraniin, antoi hän perään ja istui nälkäisesti silmäillen ruumista, kun nuo kolme miestä yhteisvoimin tarttuivat siihen ja saivat sen vieritetyksi veneenlaidan yli.
Koko lopun päivää istui Wilson tuijottaen Claytoniin, silmissä mielipuolisuuden hohde. Illan suussa, kun aurinko alkoi vaipua mereen, hän rupesi itsekseen nauraa hihittämään ja mutisemaan, mutta ei kääntänyt hetkeksikään silmiään Claytonista.
Vielä sittenkin, kun oli tullut pilkkosen pimeä, saattoi Clayton yhä tuntea noiden kauheiden silmien vaanivan häntä. Hän ei tohtinut nukkua ja kuitenkin hän oli niin uupunut, että hänen täytyi lakkaamatta taistella pysyäkseen tietoisena. Iäisyydeltä tuntuvan kärsimyksen jälkeen hänen päänsä painui tuhdolle ja hän vaipui uneen. Kuinka kauan hän oli tiedotonna, siitä hän ei ollut selvillä, mutta hänet herätti kahmiva hiivintä, jonka hän kuuli aivan vierestään. Kuu oli noussut, ja avatessaan silmänsä hän näki Wilsonin ryömivän salavihkaa häntä kohti, suu avoinna ja turvonnut kieli riippumassa suusta.
Tuo heikko melu oli herättänyt Jane Porterin samaan aikaan, ja nähdessään tämän kamalan kuvaelman hän päästi kimeän hätähuudon ja samassa hetkessä livahti merimies eteenpäin ja karkasi Claytonin kimppuun. Kuin villipeto hän etsi hampaillaan aiotun saaliinsa kurkkua, mutta heikkonakin oli Claytonilla vielä kylliksi voimia pysyttääkseen mielipuolen erillään.
Jane Porterin kiljahduksesta heräsivät herra Thuran ja Spider. Nähdessään neidon säikähdyksen syyn riensivät molemmat miehet Claytonin avuksi, ja kolmisin onnistui heidän kukistaa Wilson ja paiskata hänet veneen pohjalle. Muutaman minuutin hän virui siinä äännellen ja nauraen ja sitten hän kamalasti ulvahti ja, ennenkuin toverit ehtivät sitä estää, kompuroi jaloilleen ja hyppäsi mereen.
Vielä kauhean jännityksen tuottaman kiihtymyksen laukeamisen jälkeenkin vapisivat heikot jälkeenjääneet ja jäivät nääntyneiksi. Spider heltyi itkemään, Jane Porter rukoili, Clayton noitui hiljaa itsekseen, herra Thuran seisoi pää käsien nojassa ja ajatteli. Mietiskelynsä tuloksena hän teki seuraavana aamuna Spiderille ja Claytonille näin kuuluvan ehdotuksen: